Kustaa Paturi (1812-1868) Janakkalan kunnanhallinnosta

Kartta Turengin kylästä noin vuonna 1880

Kustaa Paturista ja hänen työstään

Perjantaina 23. maaliskuuta tulee kuluneeksi tasan 200 vuotta ehkä tunnetuimman janakkalalaisen syntymästä. Tällöin näet Turengin Paturin taloa omistavan talollisen Wilhelm Mikonpojan toinen lapsi syntyi. Hänelle annettiin nimeksi Kustaa, ja hän tuli tunnetuksi Paturi sukunimellä, joskin hän käytti joskus varhaisimpina aikoinaan myös sukunimeä Thurén.

Suuren yleisön tietoisuuteen Paturi tuli julkaisemalla runoteoksen ”Huvilauluja Hämeestä” vuonna 1842, Tätä runoteosta mainitaan, esimerkiksi Uusi Suometar artikkelissaan 1902, ensimmäiseksi suomenkieliseksi runokokoelmaksi. Siinä oli mukana myöskin nuotitus, jonka mukaan runot oli tarkoitettu lauluina esitettäviksi. Sävellykset, ja osittain vanhojen nuottien mukaiset sovitukset olivat Janakkalan kanttorin Silénin tekemiä. Kirjasta otettiin myöhemmin 1860-luvulla myös toinen painos. Merkittävän runokirjasta tekee myös se, että Siitä kirjoitti ranskalainen kriitikko ja tiedemies Xavier Marmier, joka käänsi runon ranskaksi jo vuonna 1843.

Paturi ei ollut pelkkä runoilija vaan innokas yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänen kirjoituksensa käsittelivät lähes kaikkia yhteiskunnassa esillä olleita asioita. Hän laati mm. lausunnon, ainoan suomenkielisen ja tavallisen rahvaanmiehen kirjoittaman, senaatin pyytämään ehdotukseen vaivaishoitoasetuksesta, samoin hän laati yksityisen lausunon kansakoulua käsittelevään senaatin esitykseen. Jälleen hän oli ainut suomenkielinen asiaa kantaa ottanut. Hän joutui voimakkaaseen ristiriitaan itsensä professori Yrjö Koskinen kanssa ja riidan aiheena oli juuri vaivaishoito ja siihen liittyvät yhteiskunnalliset kysymykset ja arvovalinnat.

Kustaa Paturi ei ollut fennomaani, ei edes sen ajatussuunnan alun syntyvaiheessa. Hän koki itsensä tietenkin uskolliseksi keisarin alamaiseksi, mutta eritoten hän oli syvällisesti talonpoika ja hämäläinen. Tietenkin hän oli myös janakkalalainen ja jopa erityisen tarkka omasta paikallisesta identiteetistään. Kuitenkin hämäläisenä talonpoikana hän otti osaa hyvin monenlaisiin keskusteluihin, mutta oli myös päättämässä ajamista asioitaan. Hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä liikepankkia kuin myös myöhemmin Janakkalan säästöpankkia.  Usein hän kirjoittikin juuri janakkalalaisena eri paikallisiin (Hämäläinen) ja valtakunnallisiin lehtiin, joiden määrä moli 1800-luvun puolivälissä hyvin rajallinen.

Paturi ja kunnallishallinnon uudistus

Kustaa Paturin eräänlainen joutsenlaulu eli viimeinen kirjallinen testamentti on hänen toistaiseksi viimeisin löytämäni kirjoitus, joka ilmestyi Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä n:o 33, 23.4.1867, eli noin vuosi ennen Kustaan kuolemaa, joka tapahtui 10. toukokuuta 1868. Tässä kirjoituksessa hän tekee selkoa hiljan voimaan tulleen uuden kunnallisasetuksen soveltamisesta Janakkalan kunnan hallintoon.

Suomessahan tuli voimaan 1865 maalaiskuntia koskeva kunnallishallinnon uudistus. Tällöin entiset pitäjät, jotka olivat olleet pääsääntöisesti yhtä seurakuntien kanssa, muuttuivat kunniksi. Tällöin seurakuntien kontolta kaikki muut kuin kirkolliset asiat siirrettiin uusien asetuksella perustettavien kuntien kannettaviksi. Tällaisia siirtyviä asioita olivat koulutoimi, terveyden- ja köyhäinhoito, verotus jne.

Uudenlaisen kunnan keskeisin päätäntäelin oli kuntakokous ja vasta 1900-luvun alkupuolella perustettiin kuntiin kunnanval­tuus­toja. Näin Kustaa Paturi pääsi ennen kuolemaansa vielä muutaman vuoden ajan antamaan laajan ja pitäjänhallinnossa kertyneen kokemuksensa uuden kunnallisen hallintorakenteen kehittämiseen.

Tässä viimeiseksi jääneessään artikkelissa, joka ilmestyy tavallaan maamme ainoassa suomenkielisessä virallisessa lehdessä ja kuvastaa samalla kirjoituksen osaksensa saamaa suurta arvostusta, Kustaa Paturi selvittää lyhyesti Janakkalan uuden kunnanhallinnon rakenteet: kunnallishallituksen, kunnallislauta­kunnan ja sen jakautumisen eri osastoihin. Eritoten ja jopa pääsääntöisesti nykyihmisessä herättää mielenkiintoa selvitys kunnallisen äänioikeuden jakautuminen Janakkalan kunnan päätöksenteossa ja Kustaa Paturin suhtautuminen asiaan.

Kunnallinen äänioikeus

Kunnallinen äänioikeus perustui Janakkalassa kuten kaikissa muissakin maamme kunnissa aina itsenäistymisen jälkeisiin uudistuksiin saakka, veroäyriin, jonka perustana oli mikä tahansa kiinteä omaisuus sekä henkikirjoissa olevat mieshen­kilöt. Eri laatuista kiinteää omaisuutta yhdisteltiin myös Janakkalassa, jos ne olivat saman isännän omistuksessa.

Tämä kiinteä omaisuus, joka oli siis kunnallisen äänioikeuden perusta, on Kustaan kertoman mukaan jaettu kymmeneen luokkaan, joista alhaisin eli ensimmäinen antaa 10 ääntä eli veroäyriä ja korkein luokka antaa 100 veroäyriä eli ääntä. Jaon perustana on tilojen tulo- ja laveusarvot (pinta-ala), koska manttaalia pidettiin selvittelyjen jälkeen kunnassa liian hankalana ja vaikeasti sovitettavana veroyksikkönä äänestysoikeuden perusteeksi. Näiden kahden äyrimäärän väliin sijoitetaan kaikkien kuntalaisten kiinteä omaisuus arvoineen.

Tämän kiinteän omaisuuden lisäksi jokainen henkikirjoihin kirjattu täysikäinen mieshenkilö omasi yhden äänen eli äyrin. Tämä puolestaan johti siihen, että talon isäntä äänesti kiinteän omaisuutensa, oman minänsä ja hänen alaisuudessaan olevien henkikirjoitettujen miesten puolesta ja äyreillä, periaatteessa naisilla ei ollut kunnallista äänioikeutta. Näin siis torpparit, rengit ja muut vastaavat ei kiinteää omaisuutta omaamattomat ja toisen alaisuudessa olleet, eivät saneet äänestää kunnallisissa asioissa, no ei tuolloin ei 1800-luvun aikana, vielä toki valtiollisissakaan asioissa.

Koska enemmistön annettujen äänien määrästä ratkaisi kaikkia kuntalaisia koskevissa asioissa ja manttaalin alaisissa asioissa äänestettiin vain manttaalin mukaisesti, niin on selvää, että Paturin kaltaisilla pitäjän talonpojilla oli hallussaan ehdoton enemmistö kaikista kunnallisista asioista päätettäessä, niin jos he olivat asioista yksimielisiä, mikä lienee ollut melko harvinaista jopa Janakkalassa.

Janakkalassa äänet jakautuivat siten, että 2/3 osaa kertyi kiinteästä omai­suudesta ja lopuistakin henkikirjojen mukaan kertyneistä suurin osa oli kiinteää omaisuutta omistavien talollisten hallussa. Tämä kiinteän omaisuuden osan ylivoima ja enemmistö on Kustaa Paturin mielestä ja kokemuksen mukaan tärkeätä, se näet takaa hänen mukaansa edistyksen eteenpäinmenon kunnassa. Vaikka Paturilla oli runsaasti kokemuksia patavanhoillisista ja kaikkea vastus­taneista talonpojista, niin esimerkiksi hän ottaa esille tapauksen ennen kunnallisasetusta. Tuossa tapauksessa “irtaimen” väen oli sallittu olla paikalla kun heitä koskevaa asiaa pitäjänkokouksessa käsiteltiin. Seurauksena tästä oli Paturin mukaan tämän ”irtaimen” väestönosan edesvastuuton käyttäytyminen, he kun olivat todenneet olevansa täällä tänään, mutta huomenna jossain muualla, joten he eivät siksi halua ottaa osaa mihinkään maksuun tässä ja nyt.

Kunnan hallinto

Uuden asetuksen mukaisen kunnan hallinnon rakenteen Paturi jakaa neljään osaan seuraavalla tavalla:

“1:ksi. Kunnallishallituksessa on Esimies ja Wara-esimies, jotka toimittavat varteen ja päättävät joko Lautakunnan tai yksityisen esittämät asiat.

2:ksi. Lautakunnassa on Esimies ja Vara-esimies sekä 8 jäsentä ja 4 vara-jäsentä. Jäsenet ovat jaetut 4:jään osastoon: kaksi kuuluu vaivaishoitoon, kaksi kunnan kassain tarkastukseen, kaksi vörmyntäri-asioihin ja kaksi joutolaisten vaarinpitoon, erittäisin henkikirjoituksessa saapuvilla olevassa. Esimies toimittaa kirjevaihdon ja kaikki ne asiat, joissa ei tule kysymykseen lautakunnan jäsenten saapuvilla oloa, ja eräitä päätettäviä asioita kahden asian laatuun kuuluvan lautakunnan jäsenen kanssa. Lautakunnan jäsenet ovat kukin osastossansa toimistomiehiä. Esimies, koko lautakunnan kanssa yhteisesti, vastaa kunnan kassain hoidon vaarilla pidosta.

3:ksi. Kunta on jaettu piirikuntiin, joissa kussakin on yksi piirikunnan jäsen eli kaitsijamies ja yksi vara-jäsen, jotka kuuluvat kaikkiin lautakunnan kokouksissa esiintulevien asiain ilmi- ja selitys-antoihin ja käskyn-alaisiin toimiin piirikunnassa, yhteisistunnoissa kaikki ja erikois-istunnoissa joku kutsuttu saapuvilla olemaan.

4:ksi. Ääntö-oikeus eli vero-äyrit kuten edellä käsiteltiin. “

Hyvin nykyaikaisesti Kustaa Paturi on artikkelissaan myös huolissaan kunnallisen itsehallinnon kiinnostavuuden ylläpitämisestä ja tämän tähden ovat janakkalalaiset hänen mukaansa päätyneet jättämään pois hallinnosta kunnan valtuusmiesten tehtävät. Näin kuntalaisten mukana olemisen myötä heidän intonsa itsehallintoon pitäisi säilyä. Lisäksi koko järjestelmä toimii tietenkin korvauksetta, joskin asiakirjamaksuja peritään toimitettavista asiapapereista ja taksa on markka arkilta.  Tämän lisäksi maksetaan muonarahaa kunnallishallituksen ja piirikuntain jäsenille joissain tapauksissa kaksi markkaa päivässä ja kyyti mennen tullen tehtävää hoitamaan. Näin päivärahat ja matkakorvaukset ovat tuttu asia tuollaisessakin kunnassa.

Kunnallisuudistus oli selvästi Paturin toiveiden mukainen. Kyseessä oli itsehallinto, johon kuntalaisilla tuli olla elävää kiinnostusta ja päätöksenteko oli vakaissa talonpoikaisissa käsissä ja höystettynä muutamien säätyläisten vakaalla toiminnalla. Hän ei kaivannut muutoksia tässäkään kunnallishallinnon tapauksessa liian rajusti ja nopeasti, vaan harkiten, hitaasti ja vakaasti kiiruhtaen oli asiat toimitettava.

Kustaa Paturi (1912 – 1868) ja palveluspakko

Kustaan Paturin itselleen 1840-luvulla rakennuttama talo.

Yleistä Kustaa Paturista

Maaliskuun 23. päivänä tasan 200 vuotta sitten syntyi ehkä tunnetuin ja ainakin omana aikanaan tunnetuin janakkalalainen.. Tällöin näet Turengin Paturin taloa omistavan talollisen Wilhelm Mikonpojan toinen lapsi syntyi. Tosin Wilhelm omisti toisenkin talon Turengissa sekä maatilan myös Vihdissä. Syntyneellä pojalla, joka oli järjestyksessä toinen, annettiin nimeksi Kustaa, ja hän tuli tunnetuksi sukunimellä Paturi, joskin hän käytti joskus varhaisimpina aikuiselämän aikoina myös sukunimeä Thurén.

Runoilija

Suomenkielisten lukijoiden tietoisuuteen Paturi tuli julkaisemalla runoteoksen ”Huvilauluja Hämeestä” vuonna 1842. Tosin jo vuonna 1837 Kustaa Paturi oli avoimesti kiistellyt hämäläisten ja savolaisten hyvyydestä ja paremmuudesta Mehiläisen palstoilla. Paturin runoteosta mainitaan, esimerkiksi Uusi Suometar artikkelissaan 1902, ensimmäiseksi suomenkieliseksi runokokoelmaksi. Siinä oli mukana myöskin nuotit, jonka mukaan runot oli tarkoitettu lauluina esitettäviksi erilaisissa nuorison tilaisuuksissa. Sävellykset, ja osittain vanhojen nuottien mukaiset sovitukset olivat Janakkalan kanttorin Silénin tekemiä. Kirjasta otettiin myöhemmin 1860-luvulla myös toinen painos. Merkittävän runokirjasta tekee myös se, että siitä kirjoitti ranskalainen kriitikko ja tiedemies Xavier Marmier. Hänhän kävi Suomessa 1842, tutustui Paturin kirjaan, kertoi kirjasta ja sen kirjoittajasta ja käänsi erään runon ranskaksi jo vuonna 1843 julkaistuun omaan matkaraporttiinsa.

Keskustelija

Paturi ei ollut kuitenkaan vain runoilija, hän oli myös innokas yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänen kirjoituksensa käsittelivät lähes kaikkia tuolloisessa yhteiskunnassa esillä olleita asioita. Hän laati mm. lausunnon, ainoan suomenkielisen ja tavallisen rahvaanmiehen kirjoittaman yksityisen lausunnon kansakoulua käsittelevään senaatin esitykseen. Jälleen tässäkin asiassa hän oli ainut suomenkielinen asiaa kantaa ottanut. Oman ammattinsa myötä hän käsitteli ja kirjoitti todella runsaasti maanviljelyä ja se parantamista käsitteleviä artikkeleita. Osansa saivat niin uusi raha, tullit ja virsikirjauudistuksetkin. Ehkä keskeisin ja tärkein kuitenkin Paturille oli kansakoulun, jonka pitäjään saamiseksi hän taisteli kaikin voimin. Sellainen pitäjän toimesta saatiinkin Janakkalaan jo vuonna 1861, ennen annettu asetusta.

Kustaa Paturi ei ollut fennomaani, ei edes sen ajatussuunnan alun syntyvaiheessa. Hän koki itsensä tietenkin uskolliseksi keisarin alamaiseksi, mutta eritoten hän oli syvällisesti talonpoika ja juuri hämäläinen talonpoika. Hänhän käytti yleisesti nimimerkki Maamies. Tietenkin hän oli myös janakkalalainen ja jopa erityisen tarkka omasta paikallisesta identiteetistään. Kuitenkin hämäläisenä talonpoikana hän otti osaa hyvin monenlaisiin keskusteluihin, mutta oli myös päättämässä ajamista asioitaan. Hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä liikepankkia kuin myös myöhemmin Janakkalan säästöpankkia.  Usein hän kirjoittikin monipuolisesti juuri janakkalalaisena eri paikallisiin (Hämäläinen) ja valtakunnallisiin lehtiin, joiden määrä oli 1800-luvun puolivälissä hyvin rajallinen.

Paturi ja pakollinen suojelu

Köyhät meillä on aina keskuudessamme, mutta on eri asia miten heihin suhtaudumme ja miten pyrimme köyhyyttä poistamaan tai ainakin yleensä sen vaikutuksia lieventämään. Nykyinen, vasta sotiemme jälkeen rakenteille pantu hyvinvointivaltio ei ollut edes kaukaisuudessa siintävä tavoite 1800-luvun puolivälin ihmisille. Kun vielä huomioidaan usein toistuneet nälkävuodet, niin kuva yleisestä puutteesta on lähes totaalinen.

Kustaa Paturin kannanotoissa tulee selkeästi ilmi kaksi köyhäinhoidon pääsuuntausta. Toinen on huonompi vaihtoehto eli yksityisen armeliaisuuden varaan rakentuva, nykyistä amerikkalaista järjestelmää muistuttava tapa hoitaa asia, ja toisena parempana vaihtoehtona yhteiskunnan toimenpiteet ongelman korjaamiseksi. Tässä toisessa vaihtoehdossa on nähtävissä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevat periaatteet jo huomattavasti ennen kuin koko käsite edes syntyy.

Melko lyhyiden lehtikirjoitusten lisäksi Paturi otti enemmän ja perusteellisemmin kantaa köyhäinhoitoon ja palveluspakkoon suojeluun vastauksessaan senaatin kyselyyn, joka johti vuoden 1852 köyhäinhoitoasetukseen ja sitten kirjoituksissaan Mehiläisessä vuonna 1860, joissa hän vastusti erittäin jyrkästi Yrjö Koskinen (myöhemmin senaattori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen) näkemyksiä vaivaisten asioiden hoitamiseksi.

Lausunto senaatille

Paturin lausunto vuoden 1852 asetusta vasten oli monipuolinen ja jopa valmiin asetuksen muotoon laadittu pykälineen ja kaikkineen. Esitys oli ainoa suomenkielinen, joka tietenkin käännettiin ruotsiksi jotta virkamiehet olisivat pystyneet sen lukemaan. Esitys oli myös ainoa ns. rahvaan taholta tullut, kaikki muut olivat korkeiden virkamiesten tekemiä. Tällä vuoden 1852 asetukselle tehtiin runaasti lisäyksi ja parannuksia vuosien 1817 ja 1822 asetuksiin.

Lausunnon pykälä 17 kuuluu:

Waiwaiset erilaatunsa wuoksi jaetaan seuraawalla tawalla:

1si Heikkomieliset ja mielipuolet.

2si Wanhat ja Kiwuloiset elli raajan-rikot, jotka ej taira ittensä millään tawalla elättää.

3si Jotka isojen onnettomuuren takia owat puutteen alaisia, elli wanhuuresta tahi ruumiin heikkouren elli Kiwulaisuuren takia ejwät taira ittensä Kaikkin aikoina tarpeellisesti elättää.

4si Jotka owat puutteen alaisia suuremmassa elli wähemmässä mitassa; mutta owat ilkiwaltasia elli huonon elämän kautta ittensä pahentaneet, tahi huolimattomia ja laiskoja.

5si Lapset alle 14ta wuoren.

Ilmeisesti tämä pykälä ruotsiksi käännettynä saattoi vaikuttaa Tanskassa suoritettuun vaivaishoidon uudistukseen, joka tuli siellä voimaan 1840-luvun lopulla.

Kiista Y. K.:n kanssa.

Keskeisimmän kiistansa Kustaa Paturi kävi kun toukokuussa 1860 oli Mehiläisen numerossa 5 nimimerkin Y. K.:n pitkähkö artikkeli otsikolla ‘Laillisesta Vaivais-holhosta’. Nimimerkin taakse kätkeytyi tuolloin lähes valmis tohtori ja myöhemmin professori ja senaattori ja aatelimies Yrjö Sakari Forsman, joka jo vuonna 1857 oli Suomettaressa käsitellyt näkemyksiään ja nyt uudestaan esille ottamaansa asiaa, mutta lienee asia silloin jäänyt lähes tyystin vaille huomiota, koska Y. K. siihen nyt uudella innolla palaa.

Eräänä keskeisenä lähtökohtanaan Yrjö Koskisella on vuonna 1858 Helsingissä ilmestynyt J. V. Rosenborgin väitöskirja ‘Om Fattigdomen och almänna fälligsvärden i Finland’. Koskisen artikkelissaan esittämät teesit ovatkin lähes kokonaisuudessaan suunnattu juuri Rosenborgin tutkimustuloksia ja näkemyksiä vastaan. Voidaankin hyvin yhteenvetona esittää seuraavat Yrjö Koskisen näkemykset:

a)      Palveluspakko on orjuutta, se heikentää työmoraalia ja se ei sovi nykyiseen yhteiskuntaan. Se tähden myös laiskuus lisääntyy.

b)     Vaivaishoito ei kuulu yhteiskunnalle, vaan sen tulee perustua vapaaehtoisuuteen. Myöskin köyhyys lisää itse itseään.

c)      Kohdat a ja b kulkevat käsi kädessä ja ne ovat kuin kaksi kaatumassa olevaa pilaria, jotka pysyvät huonosti pystyssä vain toisiinsa tukeutuen.

Lisäksi Koskinen vetoaa kansainvälisiin esimerkkeihin Ranskassa ja Englannissa.  Kun kirjoitus sijoitetaan omaan aikaansa niin siinä tulee esille hyvin 1800-luvun alussa Euroopassa voimakkaasti teollistumisen kehitystä tukeneet liberaalit ajatukset eli ns. laissez-faire-periaatteen mukainen yhteiskunnallinen ajattelu. Lisäksi 1800-luvun puolivälin jälkeen alkoi myös Suomeen syntyä teollisuutta ja uutta elinkeinoelämää jolla oli omat tarpeensa, jotka lähes aina poikkesivat voimakkaasti perinteisen maaseutuyhteiskunnan tarpeista.

Paturi toteaakin: “myöntää täytyy Y. K::lla olevan oikeutta sanoa Laillisen Suojeluksen tekevän työ-kansan orjiksi, vielä sekin että työlästä on jo Laillista Suojelusta pysytellä voimassa”. Mutta mitä seurauksia tämän “orjuuden” äkkinäisestä ja suunnittelemat­tomasta poistamisesta yhteiskunnalle ja yksilölle olisi käy selville kun Maamies toteaa: “työkansan irtonaisena ollessa pereellinen elämän yhteys, alallisen asunto-paikkaan rakkaus ja pysähdys, häveljäisyys ja siveellisyys katoo, oma-tunto hämmentyy, irstaisuus ja törkeys saa vallan, maailmaa kulkeissa tulee ikään kuin muukalaiseksi syntymä-paikkansa ja koko isänmaassansa.”

Esiin mtulee jopa modernilta vaikuttava näkemys työsuojelusta. Yrjö Koskisen suositteleman urakkaluonteisen työnteon, jonka pitäisi, ehdotuksen tekijän mukaan, innostaa ahkeria ja halukkaita työntekijöitä, Kustaa Paturi tyrmää koska: “jotka urakka-töitä tekevät, isoa päivä-palkkaa ansaiten, tekevät ylivoimainsa, joka saattaa raajat turmiolle ja sen suhteen useat nuorempina eli vanhempina saavat pitkällisen kivulloisuuden, jott’eivät enää voi ansaita eläkettänsä.”  

Keskeisin peruste perinteiselle palvelupakolle on Paturin mukaan ensinnäkin: “irtaimen työ-kansan lapset ovat jo kohta työ-ikään tultua pakollisen palvelukseen menemisen kautta tulleet ajallansa työnteon oppiin ja taipumukseen, irstaiset ja laiskat alallisen asunto-paikan sijoituksen pakotuksen kautta jokapäiväiseen työnteon harjoitukseen.”  Asetus on siis nuorisolle eräänlainen perusturva huonoa elämää vastaan. Mitä puolestaan tulee aikaisiin ihmisiin niin: “Laillinen suojelus ohjaa syntymä- ja kasvanto-paikoillansa ja pereellisessä elämässä pysymään, jonka kautta siveellisyys ja häveliäisyys säilyy ja edistyy. Kivulloisuuden ja kova-onnisien kohtauksien tapauksissa on pereel­lisessä elämässä jonkinmoinen parempi omakoti ja holhous kuin kulkiaimena; työ-ansio on alituinen.”  Samalla suojeluasetuksen mukaan maksettava vuosipalkka toimii Kustaa Paturin mukaan eräänlaisena sairaskassana, sillä jonkun päivän sairastamisesta ei vuosipalkka vähene kuten käy päiväpalkkaa saavien kohdalla.

Sillä ehtihän kulua vajaat kymmenen vuot­­ta kun maamme koki eräät historiansa kohtalokkaimmat nälkävuodet 1867-1868. Var­masti eräs syy oli mm. Yrjö Koskisen ja muiden valtiomme johtajien erittäin selkeä libe­raalinen talous- ja yhteiskuntapolitiikka, joka korosti yksilön omaehtoista selviytymis­tä ja sen mukaisesti ei haluttu auttaa ns. köyhää kansanosaa ja käyttää valtion varoja täl­laiseen ‘hyödyttömään’ toimintaan.

Ehkäpä sittenkin Kustaa Paturin edustama näkemys väestön pitämisestä paikoillaan eikä jatkuvassa liikkeessä toimeentuloa etsien ja samalla yhteiskunnan entistä voimakkaampaa vaivaishuoltoa harrastava asenne olisivat pelastaneen monia kansalaisiamme, ja ehkäpä Paturin itsensäkin. Sillä Suomi ei ol­lut mitenkään kypsä 1860-luvulla uudenlaiseen talouspolitiikkaan, jossa erinomaisel­la nopeudella siirryttiin hyvin säännellystä taloudesta täysin avoimeen ja liberaaliin talouteen.

Varsinaisen ohjelmansa vaivaishoitoon Paturi julkisti sanomalehti Hämäläisessä vuonna 1858 ilmestyneessä kolmiosaisessa kirjoituksessaan. Siinä hän vaati yhteiskuntaa vastaaman köyhistään, se olisi jokaisen pitäjän oma velvollisuus auttaa lähimmäistään ja vähäosaisia.

Kun katsellaan nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta asiaa, niin voidaan todeta, että Paturin hävisi kysymyksen palveluspakosta, mutta hänen mukainen yhteisen vastuu, ei siis almuihin perustuva, pääsi osaksi yhteiskunnan toimintaa. Tosin sitä ollaan parhaillaan ajamassa vauhdilla ala, ja siten Kustaa Paturi kokee tappion yhteiskunnan amerikkalaistumisen myötä.