Sukupuoli ja kansallinen identiteetti 21.10.2010

Ellen Marakowitz; Gender and National Identity in Finland, An Exploration into Women’s Political Agency.

Marakowitzin artikkeli on huomattavasti tarkoitushakuisempi kuin kaksi aiempaa. Sen tarkoituksena on tutkia (selvitellä) naisten roolia suomalaisessa politiikassa ja sitä miten naiset ovat sitoutuneet joihinkin politiikan osa-alueisiin.

Kuitenkin artikkelin luotettavuuden kyseenalaistavat useat merkittävät terminologiset erehdykset, jotka saavat lukijan epäröimään artikkelin objektiivisuutta. Esim. ensimmäisellä sivulla käytetään termiä preautonomous period, joka tietenkin oikeasti tarkoittaa Ruotsin vallan aikaan, mutta kirjottaja kuitenkin se määritellee ajaksi 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosiin. Sivulla 3 käytetään otsikossakin sujuvasti oikeata termiä preindepent Finland. Toinen merkittävä hämäävä tekijä on puhe parlamentista vuonna 1895, kun kyse on Diet-nimisestä instituutiosta eli säätyvaltiopäivistä, jonka voisi määritellä tarvittaessa esim. Diet of Finland, Riksdag of the Estates tai Parliament of Estates. Näitä mokia riittää!

Mitä tulee käsitteisiin ”domestication of the State” ja ”nurturehood”, niin kyseessä on lähinnä artikkelin kirjoittajan luomat termit. Ensimmäinen tarkoittanee valtion / yhteiskunnan privatisoitumista kotitalouksien ympärillä toimivaksi. Toinen termi tarkoittaa suomalaisuuden määrittyvän lähinnä hoivayhteiskunnan kautta. Mielestäni molemmat termit kuvaavat suomalaista yhteiskuntaa vasta toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa.

Mitä tulee tutkijan kohderyhmien valintaan, niin se on vähintäänkin omituinen. Miten voidaan erittäin pienen yläluokan naisten muodostaman Naisliitto Unionin todeta olleen 1800-luvun lopun keskeinen osa naisliikkeen kansallista toimintaa? Jossain mielessä tämän toki ymmärtää ja hyväksyy Martta-liikkeen kohdalla, mutta vasta sekin sai enemmän tuulta purjeisiinsa itsenäistymisen myötä. Mutta silloin varmaan esim. Lottajärjestö oli huomattavasti keskeisempi tasa-arvoa ylläpitävä järjestä. Ehkä tutkijan olisi pitänyt käsitellä voimakkaasti naisenemmistöistä raittiusliikettä, kuten Sulkanen on tehnyt tai sitten työväenjärjestöjen naisia, sillä ehkä siellä toteutui tasa-arvo enemmän kuin muualla koska kaikki olivat ilman yhteiskunnallisia oikeuksia enne vuoden 1906 lainsäädäntöä.

Varsinkin kun osiossa Naisliitto Unioni-osiossa tutkija toteaa organisaation olleen ainoa naisten äänioikeutta erityisesti ajaneen organisaation. Se on hyvin yksipuolinen näkemys Suomen tilanteesta, sillä esim. työväenliike ajoi kaikkien, sekä naisten että miestä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.

Irma Sulkunen ja minäni tietämättömyys 12.10.2010

Ajatuksiani, jotka herätti Irma Sulkusen artikkeli; Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus.

Artikkeli ilmoittaa lähtökohdakseen: ”että demokraattinen kansalaisuuskäsite oli sukupuolenmukaisesti kaksijakoinen ja että se vakiintui juuri järjestäytymistapahtumassa.” Nyt kuten aina ennenkin Sulkusen kirjoitukset herättävän mielessäni hämmästyksen, eli mitä hän tarkoitta vai tarkoittako hän yhtikäs mitään?

En vain ymmärrä miten kansalaisuuskäsite ei olla kaksijakoinen? Onko myös vasen- ja oikeakätinen kansalaisuuskäsite, miten on hetero- ja homo käsitykset erovat kansalaisuuskäsityksessä, vai suomenkielisen ja suomenruotsinkielisen kansalaisuuskäsitteen välillä eroa?

Sulkunen keskittää huomionsa 1800-luvun loppuvaiheisiin ja seuraavan vuosisadan alkuun, mutta hän ei kuitenkaan kovin paljolti pohdi aikaisempaa ryhmittäytymistä esim. raittiusasian ympärille. Onhan juuri raittiusasia eräs ensimmäisiä täydelliseen vapaaehtoisuuteen perustuvaa joukkoliikettä jo 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana.

Ehkä tutkijalle on helpompi meritoitua kun löytää aineistonsa helposti, sillä artikkeli sijoittuu erityisesti aikaa, jolloin tavallinen kansa eli talonpojat, työväestö ja muut pieneläjät jättivät raittiusliikkeen. Liike oli ehkä liiaksi ryhtynyt opettamaan heidän maailmankuvalleen vierasta poroporvarillista elämäntapaa ja eritoten eriarvoista naisroolia, kuten Sulkunen toki ansiokkaasti artikkelissaan tuo ilmi.

Implisiittisesti Sulkunen toteaa niin porvarillisten naisten haltuun joutuneiden tai jääneiden järjestöjen sekä maamme perinteisen naisasialiikkeen edustaneen sanoja yhteiskunnallisia arvoja ja päämääriä. Ehkä tutkimuksessa olisi pitänyt syventyä kaksijakoisen kansalaisuuden sijaan siihen yhtenäiseen kansalaisuuteen, jota ehkä edustivat maalaisrahvas ja varhainen työväestö, joka vain ajatteli toimeentuloa ja jätti vähemmälle teoreettisen sukupuolipohdiskelut.

Varhaiset naissukupuolen järjestöt ns. rouvainyhdistykset olivat eräs filantropisen yhteiskunnan toimintamuoto, ehkäpä fennomaniaan liittyvä, sillä itse Yrjö Koskinenkin suositteli kirjoituksissaan vaivaishoidon perustuvat ainoastaan almuihin, ei siis yhteiskunnalliseen tukeen. 

Mielenkiintoinen on kuitenkin ehkä feministitutkijana tunnetun Irma Sulkusen näkemys, jossa hän toteaa: ”Naisen varhainen taipumus erillisjärjestäytymiseen ei ollut vain angloamerikkalainen ilmiö…” Miten niin naisilla olisi taipumus erillisjärjestäytymiseen? Ja väitettä ei perustella mitenkään erityisesti, se lähes vaan todetaan.

Matti ja URHO! 11.10.2010

Matti Salonen, jota nimeä Kurjensaaren matista köyttivät aina isäni seitsemän sisarta, kun puhuivat ystävästään, julkaisi 1973 teoksen ”Syntynyt sivulliseksi. Näkyjä ja näkemyksiä 1960–1973”. Ehkä joskus nuorempana olen kirjan saattanut lukea, tai sitten en, sillä ilmestymisaikoihin opiskelin kiivaasti Brysselissä päämääränäni akateeminen glooria.

Kirja koostuu päiväkirjamuistiinpanoista, jota on tietenkin toimitettu yleisölle sopivaan ja Matin minää korostavaan asuun. Teoksessa on yksi ylitse muiden, kukaan tai mikään ei pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Kyseessä on Salosen Matin kotijumala eli Urho Kekkonen. Jopa hänen vinttikoiransa on muita tavallisia kuolevaisia merkittävämpi. 

Oikeastaan Salosen Matti tunnustaa melkoista kepulaisuutta, sillä Ahti Karjalainen tarjoaa kyydin virka-autollaan ja taas Matti on päässyt suurten seuraan, tosin Ahti joutaa tavallisten kuolevaisten joukkoon.

Urkilla on etu puolellaan, sillä Matti ja Hän ulkoilevat molemmat Seurasaaressa ja voin vain kuvitella miten Matti kuolaa mahdollista kohdata Urkki lenkillään. Jos päämiehen lenkit eivät olleet säännöllisiä, niin kuinka Salosen akan poika Hämeenlinnasta onkaan joutunut kylmässä värjöttelemään ja odottamaan.

Kirjan ehkä parasta antia on Matin analyysit sisällissodasta 1918 ja sen seurauksista, joissa hän itse koki minänsä ulkopuoliseksi. Selkeästi hän kuitenkin asettuu vastustamaan valkoista valhetta, joka terminä on siis vanhempi kuin Heikki Ylikankaan teksteistä ilmenee.

Mitä tulee Matin tyyliin, niin siitä tavasta kirjoittaa olen aina pitänyt. Vaikka päiväkirjamerkinnät ovat lyhyitä, jopa rivin tai parinkin mittaisia, niin selvästi käyt ilmi kirjoittajan kokemus hienona esseistinä. Hyvää ja hyvin kirjoitettua esseetä on aina mielenkiintoista lukea ja siksi olenkin Salosen Matin innokas lukija.

Jalava Kansakunnan miestä muokkaamssa 4.10.2010

Tehtävä oli lukea Marja Jalavan artkkeli “Kansakunnan miestä estimössä” ja kirjoittaa tiivis artikkelin esttely tutkimusingekmista ja keskeisistä väitteistä. Pituus noin 2400 merkkiä.

Artikkelin ”Kansakunnan miestä muokkaamassa” tarkoitus on tarkastella J. W. Snellmanin näkemystä miehestä ja tämän näkemysten muuntumista. Ensin on tarkasteltava mikä on se kansakunta, jota edustaa se mies, josta Snellman kirjoituksissaan käsittelee?

Kun itsensä suuriruhtinaaksi nimennyt Aleksanteri I, totesi Suomen tulleen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Ketkä suuriruhtinaskunnan asukkaat tiesivät ja oivalsivat mitä tämä tarkoitti? Kyse oli hyvin pienestä joukosta. Suomi oli 1800-luvulla sääty-yhteiskunta ja samalla se oli myös luokkayhteiskunta, sillä jokaisen säädyn sisällä oli voimakkaat ja ylipääsemättömät luokkarajat. Mitä yhtenäistä mies-, nais- tai perhekuvaa saattoivat edustaan ministerivaltiosihteeri ja kreivi Armfelt ja vaimoinensa sekä renki tai loinen piikavaimoineen jossain pikkukylästä? Todennäköisesti heillä ei ollut mitään yhteistä, sillä harvoin tavallinen kansa edes tiedosti suomalaisuutensa, he olivat identiteetiltään hämäläisiä, savolaisia jne.

Lähtökohtana on miehisyyden näyttäytyminen problemaattisena niin S:lle kuin muille saman aikakauden ja yhteiskunnan yläluokkaisille jäsenille. Tuolloin sukupuolten eroa pidettiin valtasuhteena, jossa nainen oli kaikilla elämänalueilla miehen alainen. Tämä oli lähtökohtana koko yhteiskunta-analyysille. Päämääränä ei ollut naisen vapauttaminen, vaan naimattomien naisten saaminen työelämän palvelukseen.

Ajatus miehestä perheen yksinomaisena elättäjänä ja vaimosta äidillisenä kodin hengettärenä ei suinkaan ollut 1800-luvun alun perinteinen käsitys, vaan kyse oli uudesta perhemallista. S. edusti tyylipuhtaasti komplementaarista kahden sukupuolen mallia, tämä rakentui lukuisista miehen ja naisen välistä eroja korostavista vastakohtapareista. ”Kansalaisyhteiskunta” ja valtio olivat pelkästään miehisiä elämänalueita ja asennoitumistapoja.

S. jakoi miespuolisten aikalaistensa pelon, että saavutettua sivistystasoa seuraisi barbaria, jos naiset hylkäisivät paikkansa kotona ja naiselliset heikkoudet puolestaan tarttuisivat miehiin. Olisi parempi, ettei mies mestaroisi perhe-elämäänsä liikaa, vaan antoi vaimon tunteen ohjaamana päättää, mitä miehen teroita sovellettiin lastenkasvatuksessa käytäntöön.

Nuoruutta S. tarkasteli ylempien yhteiskuntaluokkien nuorten miesten näkökulmasta. Nuoren miehen edellytyksenä oli erottautuminen naisista ja lapsista sekä irrottautuminen passiivisesta riippuvuudesta, emotionaalisesta impulsiivisuudesta ja välittömästä nautinnonhalusta, jotka leimasivat naisille, lapsille ja sivistymättömille kansanosille luonteenomaisia olemisen ja kokemisen tapoja.

S:n. koko ajattelua leimasi sukupuolittuneisuus ja myöhemmin se esiintyi hyvin konservatiivisena ajatteluna.

De Tavastia 25.4.2010

Professori Jaakko Suolahti julkaisi artikkelin ”Ensimmäinen yleisesitys Hämeen maakunnasta” vuonna 1954 Eero Heinämäen ja Pekka Suvannon toimittamassa teoksessa Kaikuja Hämeestä XI, jonka julkaisijana toimi Hämäläis-osakunta.

Artikkelissa käsitellään Kirkkonummen kirkkoherana elämäntyänsä tehneet Turun Akatemian oppilaan Christianus Limnellin kanditaatti- ja maisterinväitöskirjaa De Tavastia. Se valmistui keväällä 1748 ja hän puolusti sen ensimmäistä saa pro exercitio-näytteenä 20. helmikuuta 1748 ja toista osaa pro gadu-näytteenä 19. heinäkuuta samana vuonna, saadakseen maisterin arvon.

Oma työni kannalta tämä De Tavastia-teos kuuluu eittämättä kohtaan tarinaa Hämeestä, sen ihmisistä ja asioista, mutta toki siitä saadaan esille myös joitakin faktoja kohtaan Janakkala, sillä Suolahden mukaan Limnell opiskeluaikoinaan toimi kotiopettajana todennäköisesti joissakin Janakkalan kartanoissa. Perusteena tälle näkemykselleen Suolahti esittää muita paremmat kirjoittajan tiedot pitäjän asioista ja tapahtumista sekä olemisista. Toisaalta mahdollista olisi myös Limnellin toiminta kotiopettajana pappilassa.

Tietenkin näkemys Hämeen esiintyminen historiallisissa dokumenteissa on kiinnostava ja antaa artikkelille oivan alun. Suolahti on tässäkin kohtaa hyvin uskollinen oppiaineensa hyville perinteille. Suolahtihan on tunnettu artikkeleiden kirjoittajana ja nämä artikkelit käsittelivät mitä moninaisimpia seikkoja koko elämän kirjossa.

Jaakko Suolahden mukaan:

Kaikkein perusteellisinta työtä on Janakkalan kuvaus, koska Limnell oli ilmeisesti viettänyt siellä jonkin aikaa. Hän kertoo Kernaalanjärven harvinaisista säkäistä, Laurentiukselle pyhitetystä lähteestä ja sen ympärillä vietetyistä pakanallisista menoista ja tietysti Hakoisten linnavuoresta ja kartanosta.

Valitettavaa tavallaan on kirjan jääminen keskeneräiseksi. Siihen on tietty moninaisia syitä, ja yksi niitä on tutkimusmenetelmän osittainen epäonnistuminen. Limnell lähetti kyselyn kaikille Hämeen kirkkoherroille, mutta ei saanut vastauksia kaikista pitäjistä, saati että vastaukset olisivat olleet edes tyydyttävää tasoa. Tästä syystä Janakkalan, jonka Limnell siis jo entuudestaan tunsi, osuus korostuu muiden pitäjien rinnalla.

Pitää etsiä myös Jaakko Suolahden vuonna 1958 julkaisema teos De Tavastia, jossa Suolahti kääntää se selityksin varustaa ao. väitöskirjat. Tämän teoksen on kustantanut Tampereen historiallisen seura ja se on seuran omia julkaisuja, ISSN 0358-0369. Valitettavasti sitä ei löydy Hämeenlinnan ja ympäristön kirjastoista. On muuten melko uskomaton tapaus kun maakunnan teoksia ei ole tallennettu kirjastoon ei edes Hämeenlinnan kaupunginkirjastoon.

Miten hieno järjestelmä tuo Internet onkaan! Dorian sivuistoilta löytyivat molemmat Limnellin teokset PDF-muotoisina. Latinaksi tietty ja ilman kommentaareja. Siis Jaakko Suolahden työstömistä vailla olevina. Mutta kuitenkin ne ovat netissä ja käytettävissä. HIENOA!

Dekkari prosessista 1.4.2010

Vuonna 1951 ilmestyi ensimmäisen kerran dekkari Ajan tytär, jonka kirjoittajaksi on merkitty Josephine Tey. Nimi oli pseudonyymi ja sen taakse kätkeytyy tunnettu kirjailija Elizabeth Mackintosh (25. kesäkuuta 1896 – 13. helmikuuta 1952), joka on erityisen tunnettu mysteeriromaaneistaan. 

Kuitenkin juuri tämä teos käy historiantutkimuksen oppaasta mitä suurimmassa määrin. Tämä oli myös kirjailijan viimeisin teos, joka julkaistiin vain vähän ennen hänen kuolemaansa. Sen keskeinen sisältö on Englannin kuninkaan Rikhard III maineen puhdistaminen. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta kun luen tämän kirjan.

Helpointa on tutustua teokseen englanninkieliseen Wikipediaan kirjoitetussa artikkelissa: http://en.wikipedia.org/wiki/The_Daughter_of_Time

Kuitenkin muutama yleishuomio tutkimusprosessista, johon johdatukseen kirja on oivallinen opas. Jatkuvasti kirjan päähenkilö, loukkaantumisesta sairaalassa toipuva Scotland Yardin etsivä törmää asian puitteissa huhuihin ja niiden kertautumiseen ajan myötä. Eräs tehtävä onkin löytää näiden Tony Bandyksi kutsuttujen väärien tietojen alkuperä. Nehän ovat tietenkin tietoisesti ja täysin tarkoituksella synnytettyjä vääriä tietoja, mutta ovat muodostuneet yleisiksi käsityksiksi, joita ei mikään eikä kukaan voi juurikaan horjuttaa.

Toinen keskeinen tekijä on löytää kyseisen historiallisen ajankohdan synnyttämät aikalaismuistiinmerkinnät. Yllättäen prosesissa tietenkin tulee vastaiskuja ja pettymyksiä, mutta uutteruus palkitaan Ajan tyttäressä, kuin ehkä usein voi käydä myös oikeassa elämässä.

Juuri nämä kaksi periaatetta pitäisi olla keskeisiä kaikessa historiantutkimuksessa jotta tutkimus olisi luotettavaa ja asiallista.

Se onnistui!

Juha Siltala ja hänen massiivinen tiiliskiviteoksensa Valkoisen äidin pojat, tuli luettua sittenkin. Koville otti ja ensimmäisellä kerralla jopa luovutin. 

Niin ensimmäinen lukukerta päättyi jo kymmenen sivun kohdalla, eli en päässyt edes johdannon puoliväliin saakka. Lopulta kuitenkin sisuunnuin ja lukeminen siis onnistui. Jaksoin lukea jopa koko johdannon, siis sen kaikki 28 sivua. Mielenkiintoisesti pari viimeistä sivua olivat todella kielenkiintoisia ja innostivat minua kahlaamaan koko teoksen. Mutta lopulta luin myös koko kirjan - hyvä minä!

Ongelman lukemisessa muodosti Siltalan käyttämä kieli. En aluksi edes ymmärtänyt sitä häne kieltäään, vaikka sanat olivat tuttuja ja käsityskykyni rajoissa. Hän jotenkin hienostelee ja briljeeraa kielellä ja ihan turhaan, sillä oikeastaan johdannon kaksi viimeistä sivua ovat se oleellinen osa koko johdannosta. En tiedä mikä on Siltalalla syynä monimutkaisiin lauserakeneisiinsa ja vaikeatajuiseen tekstiin yleensä.

Tietenkin minullakin on omat rajoitukseni ja ne eivät suinkaan ole vähäiset. Jos vertaan Siltalaa ja Varesta tekstintekijöinä, niin heissä on eroa kuin yössä ja päivässä. Vares on mielettömästi helpompi lukea ja hahmottaa, vaikka asia on yhtä tiukkaa ja painavaa. Siltalan teksti on osittain ilmeisesti lukukelvotonta tai sitten minä en vaan ymmärtänyt lukemaani.

Pitää toki myöntää, että Siltalan teos antoi kuitenkin paljon se opetti minua merkittävällä tavalla tiedostamaan tukimuskohdettani. Tästä on osoitiuksenä kirjan marginaalaihin tehdyt merkinnät. Ensiimäinen merkitä on sivulta 27, eli lähes johdannon lopusta, jossa Siltala toteaa:

Tutkimustehtävänä on ollut selvittää yksityisen ja yleisen suhde kansallisilla herättäjillä ja valistajilla, psyykkisen tasapainon ja isänmaallisten reformiensisäinen suhde. Supistamalla havointoskaalaa tietyntyyppisiin tilanteisiin on mikrointeraktiosta saatu esiin makrarakenteita.

Eli tuossa on oikeastaan koko yli 700 sivun ajatus hienosti kiteytettynä. Kun tuota toteamusta käytti lukemisen osviittanan, niin se jopa onnistui.

Kiitos muuten Vesalle yllytyksestä lukea tämä kirja.