Kustaa Paturi (1912 – 1868) ja palveluspakko

Kustaan Paturin itselleen 1840-luvulla rakennuttama talo.

Yleistä Kustaa Paturista

Maaliskuun 23. päivänä tasan 200 vuotta sitten syntyi ehkä tunnetuin ja ainakin omana aikanaan tunnetuin janakkalalainen.. Tällöin näet Turengin Paturin taloa omistavan talollisen Wilhelm Mikonpojan toinen lapsi syntyi. Tosin Wilhelm omisti toisenkin talon Turengissa sekä maatilan myös Vihdissä. Syntyneellä pojalla, joka oli järjestyksessä toinen, annettiin nimeksi Kustaa, ja hän tuli tunnetuksi sukunimellä Paturi, joskin hän käytti joskus varhaisimpina aikuiselämän aikoina myös sukunimeä Thurén.

Runoilija

Suomenkielisten lukijoiden tietoisuuteen Paturi tuli julkaisemalla runoteoksen ”Huvilauluja Hämeestä” vuonna 1842. Tosin jo vuonna 1837 Kustaa Paturi oli avoimesti kiistellyt hämäläisten ja savolaisten hyvyydestä ja paremmuudesta Mehiläisen palstoilla. Paturin runoteosta mainitaan, esimerkiksi Uusi Suometar artikkelissaan 1902, ensimmäiseksi suomenkieliseksi runokokoelmaksi. Siinä oli mukana myöskin nuotit, jonka mukaan runot oli tarkoitettu lauluina esitettäviksi erilaisissa nuorison tilaisuuksissa. Sävellykset, ja osittain vanhojen nuottien mukaiset sovitukset olivat Janakkalan kanttorin Silénin tekemiä. Kirjasta otettiin myöhemmin 1860-luvulla myös toinen painos. Merkittävän runokirjasta tekee myös se, että siitä kirjoitti ranskalainen kriitikko ja tiedemies Xavier Marmier. Hänhän kävi Suomessa 1842, tutustui Paturin kirjaan, kertoi kirjasta ja sen kirjoittajasta ja käänsi erään runon ranskaksi jo vuonna 1843 julkaistuun omaan matkaraporttiinsa.

Keskustelija

Paturi ei ollut kuitenkaan vain runoilija, hän oli myös innokas yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänen kirjoituksensa käsittelivät lähes kaikkia tuolloisessa yhteiskunnassa esillä olleita asioita. Hän laati mm. lausunnon, ainoan suomenkielisen ja tavallisen rahvaanmiehen kirjoittaman yksityisen lausunnon kansakoulua käsittelevään senaatin esitykseen. Jälleen tässäkin asiassa hän oli ainut suomenkielinen asiaa kantaa ottanut. Oman ammattinsa myötä hän käsitteli ja kirjoitti todella runsaasti maanviljelyä ja se parantamista käsitteleviä artikkeleita. Osansa saivat niin uusi raha, tullit ja virsikirjauudistuksetkin. Ehkä keskeisin ja tärkein kuitenkin Paturille oli kansakoulun, jonka pitäjään saamiseksi hän taisteli kaikin voimin. Sellainen pitäjän toimesta saatiinkin Janakkalaan jo vuonna 1861, ennen annettu asetusta.

Kustaa Paturi ei ollut fennomaani, ei edes sen ajatussuunnan alun syntyvaiheessa. Hän koki itsensä tietenkin uskolliseksi keisarin alamaiseksi, mutta eritoten hän oli syvällisesti talonpoika ja juuri hämäläinen talonpoika. Hänhän käytti yleisesti nimimerkki Maamies. Tietenkin hän oli myös janakkalalainen ja jopa erityisen tarkka omasta paikallisesta identiteetistään. Kuitenkin hämäläisenä talonpoikana hän otti osaa hyvin monenlaisiin keskusteluihin, mutta oli myös päättämässä ajamista asioitaan. Hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä liikepankkia kuin myös myöhemmin Janakkalan säästöpankkia.  Usein hän kirjoittikin monipuolisesti juuri janakkalalaisena eri paikallisiin (Hämäläinen) ja valtakunnallisiin lehtiin, joiden määrä oli 1800-luvun puolivälissä hyvin rajallinen.

Paturi ja pakollinen suojelu

Köyhät meillä on aina keskuudessamme, mutta on eri asia miten heihin suhtaudumme ja miten pyrimme köyhyyttä poistamaan tai ainakin yleensä sen vaikutuksia lieventämään. Nykyinen, vasta sotiemme jälkeen rakenteille pantu hyvinvointivaltio ei ollut edes kaukaisuudessa siintävä tavoite 1800-luvun puolivälin ihmisille. Kun vielä huomioidaan usein toistuneet nälkävuodet, niin kuva yleisestä puutteesta on lähes totaalinen.

Kustaa Paturin kannanotoissa tulee selkeästi ilmi kaksi köyhäinhoidon pääsuuntausta. Toinen on huonompi vaihtoehto eli yksityisen armeliaisuuden varaan rakentuva, nykyistä amerikkalaista järjestelmää muistuttava tapa hoitaa asia, ja toisena parempana vaihtoehtona yhteiskunnan toimenpiteet ongelman korjaamiseksi. Tässä toisessa vaihtoehdossa on nähtävissä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevat periaatteet jo huomattavasti ennen kuin koko käsite edes syntyy.

Melko lyhyiden lehtikirjoitusten lisäksi Paturi otti enemmän ja perusteellisemmin kantaa köyhäinhoitoon ja palveluspakkoon suojeluun vastauksessaan senaatin kyselyyn, joka johti vuoden 1852 köyhäinhoitoasetukseen ja sitten kirjoituksissaan Mehiläisessä vuonna 1860, joissa hän vastusti erittäin jyrkästi Yrjö Koskinen (myöhemmin senaattori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen) näkemyksiä vaivaisten asioiden hoitamiseksi.

Lausunto senaatille

Paturin lausunto vuoden 1852 asetusta vasten oli monipuolinen ja jopa valmiin asetuksen muotoon laadittu pykälineen ja kaikkineen. Esitys oli ainoa suomenkielinen, joka tietenkin käännettiin ruotsiksi jotta virkamiehet olisivat pystyneet sen lukemaan. Esitys oli myös ainoa ns. rahvaan taholta tullut, kaikki muut olivat korkeiden virkamiesten tekemiä. Tällä vuoden 1852 asetukselle tehtiin runaasti lisäyksi ja parannuksia vuosien 1817 ja 1822 asetuksiin.

Lausunnon pykälä 17 kuuluu:

Waiwaiset erilaatunsa wuoksi jaetaan seuraawalla tawalla:

1si Heikkomieliset ja mielipuolet.

2si Wanhat ja Kiwuloiset elli raajan-rikot, jotka ej taira ittensä millään tawalla elättää.

3si Jotka isojen onnettomuuren takia owat puutteen alaisia, elli wanhuuresta tahi ruumiin heikkouren elli Kiwulaisuuren takia ejwät taira ittensä Kaikkin aikoina tarpeellisesti elättää.

4si Jotka owat puutteen alaisia suuremmassa elli wähemmässä mitassa; mutta owat ilkiwaltasia elli huonon elämän kautta ittensä pahentaneet, tahi huolimattomia ja laiskoja.

5si Lapset alle 14ta wuoren.

Ilmeisesti tämä pykälä ruotsiksi käännettynä saattoi vaikuttaa Tanskassa suoritettuun vaivaishoidon uudistukseen, joka tuli siellä voimaan 1840-luvun lopulla.

Kiista Y. K.:n kanssa.

Keskeisimmän kiistansa Kustaa Paturi kävi kun toukokuussa 1860 oli Mehiläisen numerossa 5 nimimerkin Y. K.:n pitkähkö artikkeli otsikolla ‘Laillisesta Vaivais-holhosta’. Nimimerkin taakse kätkeytyi tuolloin lähes valmis tohtori ja myöhemmin professori ja senaattori ja aatelimies Yrjö Sakari Forsman, joka jo vuonna 1857 oli Suomettaressa käsitellyt näkemyksiään ja nyt uudestaan esille ottamaansa asiaa, mutta lienee asia silloin jäänyt lähes tyystin vaille huomiota, koska Y. K. siihen nyt uudella innolla palaa.

Eräänä keskeisenä lähtökohtanaan Yrjö Koskisella on vuonna 1858 Helsingissä ilmestynyt J. V. Rosenborgin väitöskirja ‘Om Fattigdomen och almänna fälligsvärden i Finland’. Koskisen artikkelissaan esittämät teesit ovatkin lähes kokonaisuudessaan suunnattu juuri Rosenborgin tutkimustuloksia ja näkemyksiä vastaan. Voidaankin hyvin yhteenvetona esittää seuraavat Yrjö Koskisen näkemykset:

a)      Palveluspakko on orjuutta, se heikentää työmoraalia ja se ei sovi nykyiseen yhteiskuntaan. Se tähden myös laiskuus lisääntyy.

b)     Vaivaishoito ei kuulu yhteiskunnalle, vaan sen tulee perustua vapaaehtoisuuteen. Myöskin köyhyys lisää itse itseään.

c)      Kohdat a ja b kulkevat käsi kädessä ja ne ovat kuin kaksi kaatumassa olevaa pilaria, jotka pysyvät huonosti pystyssä vain toisiinsa tukeutuen.

Lisäksi Koskinen vetoaa kansainvälisiin esimerkkeihin Ranskassa ja Englannissa.  Kun kirjoitus sijoitetaan omaan aikaansa niin siinä tulee esille hyvin 1800-luvun alussa Euroopassa voimakkaasti teollistumisen kehitystä tukeneet liberaalit ajatukset eli ns. laissez-faire-periaatteen mukainen yhteiskunnallinen ajattelu. Lisäksi 1800-luvun puolivälin jälkeen alkoi myös Suomeen syntyä teollisuutta ja uutta elinkeinoelämää jolla oli omat tarpeensa, jotka lähes aina poikkesivat voimakkaasti perinteisen maaseutuyhteiskunnan tarpeista.

Paturi toteaakin: “myöntää täytyy Y. K::lla olevan oikeutta sanoa Laillisen Suojeluksen tekevän työ-kansan orjiksi, vielä sekin että työlästä on jo Laillista Suojelusta pysytellä voimassa”. Mutta mitä seurauksia tämän “orjuuden” äkkinäisestä ja suunnittelemat­tomasta poistamisesta yhteiskunnalle ja yksilölle olisi käy selville kun Maamies toteaa: “työkansan irtonaisena ollessa pereellinen elämän yhteys, alallisen asunto-paikkaan rakkaus ja pysähdys, häveljäisyys ja siveellisyys katoo, oma-tunto hämmentyy, irstaisuus ja törkeys saa vallan, maailmaa kulkeissa tulee ikään kuin muukalaiseksi syntymä-paikkansa ja koko isänmaassansa.”

Esiin mtulee jopa modernilta vaikuttava näkemys työsuojelusta. Yrjö Koskisen suositteleman urakkaluonteisen työnteon, jonka pitäisi, ehdotuksen tekijän mukaan, innostaa ahkeria ja halukkaita työntekijöitä, Kustaa Paturi tyrmää koska: “jotka urakka-töitä tekevät, isoa päivä-palkkaa ansaiten, tekevät ylivoimainsa, joka saattaa raajat turmiolle ja sen suhteen useat nuorempina eli vanhempina saavat pitkällisen kivulloisuuden, jott’eivät enää voi ansaita eläkettänsä.”  

Keskeisin peruste perinteiselle palvelupakolle on Paturin mukaan ensinnäkin: “irtaimen työ-kansan lapset ovat jo kohta työ-ikään tultua pakollisen palvelukseen menemisen kautta tulleet ajallansa työnteon oppiin ja taipumukseen, irstaiset ja laiskat alallisen asunto-paikan sijoituksen pakotuksen kautta jokapäiväiseen työnteon harjoitukseen.”  Asetus on siis nuorisolle eräänlainen perusturva huonoa elämää vastaan. Mitä puolestaan tulee aikaisiin ihmisiin niin: “Laillinen suojelus ohjaa syntymä- ja kasvanto-paikoillansa ja pereellisessä elämässä pysymään, jonka kautta siveellisyys ja häveliäisyys säilyy ja edistyy. Kivulloisuuden ja kova-onnisien kohtauksien tapauksissa on pereel­lisessä elämässä jonkinmoinen parempi omakoti ja holhous kuin kulkiaimena; työ-ansio on alituinen.”  Samalla suojeluasetuksen mukaan maksettava vuosipalkka toimii Kustaa Paturin mukaan eräänlaisena sairaskassana, sillä jonkun päivän sairastamisesta ei vuosipalkka vähene kuten käy päiväpalkkaa saavien kohdalla.

Sillä ehtihän kulua vajaat kymmenen vuot­­ta kun maamme koki eräät historiansa kohtalokkaimmat nälkävuodet 1867-1868. Var­masti eräs syy oli mm. Yrjö Koskisen ja muiden valtiomme johtajien erittäin selkeä libe­raalinen talous- ja yhteiskuntapolitiikka, joka korosti yksilön omaehtoista selviytymis­tä ja sen mukaisesti ei haluttu auttaa ns. köyhää kansanosaa ja käyttää valtion varoja täl­laiseen ‘hyödyttömään’ toimintaan.

Ehkäpä sittenkin Kustaa Paturin edustama näkemys väestön pitämisestä paikoillaan eikä jatkuvassa liikkeessä toimeentuloa etsien ja samalla yhteiskunnan entistä voimakkaampaa vaivaishuoltoa harrastava asenne olisivat pelastaneen monia kansalaisiamme, ja ehkäpä Paturin itsensäkin. Sillä Suomi ei ol­lut mitenkään kypsä 1860-luvulla uudenlaiseen talouspolitiikkaan, jossa erinomaisel­la nopeudella siirryttiin hyvin säännellystä taloudesta täysin avoimeen ja liberaaliin talouteen.

Varsinaisen ohjelmansa vaivaishoitoon Paturi julkisti sanomalehti Hämäläisessä vuonna 1858 ilmestyneessä kolmiosaisessa kirjoituksessaan. Siinä hän vaati yhteiskuntaa vastaaman köyhistään, se olisi jokaisen pitäjän oma velvollisuus auttaa lähimmäistään ja vähäosaisia.

Kun katsellaan nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta asiaa, niin voidaan todeta, että Paturin hävisi kysymyksen palveluspakosta, mutta hänen mukainen yhteisen vastuu, ei siis almuihin perustuva, pääsi osaksi yhteiskunnan toimintaa. Tosin sitä ollaan parhaillaan ajamassa vauhdilla ala, ja siten Kustaa Paturi kokee tappion yhteiskunnan amerikkalaistumisen myötä.