Kustaa Paturi (1812-1868) Janakkalan kunnanhallinnosta

Kartta Turengin kylästä noin vuonna 1880

Kustaa Paturista ja hänen työstään

Perjantaina 23. maaliskuuta tulee kuluneeksi tasan 200 vuotta ehkä tunnetuimman janakkalalaisen syntymästä. Tällöin näet Turengin Paturin taloa omistavan talollisen Wilhelm Mikonpojan toinen lapsi syntyi. Hänelle annettiin nimeksi Kustaa, ja hän tuli tunnetuksi Paturi sukunimellä, joskin hän käytti joskus varhaisimpina aikoinaan myös sukunimeä Thurén.

Suuren yleisön tietoisuuteen Paturi tuli julkaisemalla runoteoksen ”Huvilauluja Hämeestä” vuonna 1842, Tätä runoteosta mainitaan, esimerkiksi Uusi Suometar artikkelissaan 1902, ensimmäiseksi suomenkieliseksi runokokoelmaksi. Siinä oli mukana myöskin nuotitus, jonka mukaan runot oli tarkoitettu lauluina esitettäviksi. Sävellykset, ja osittain vanhojen nuottien mukaiset sovitukset olivat Janakkalan kanttorin Silénin tekemiä. Kirjasta otettiin myöhemmin 1860-luvulla myös toinen painos. Merkittävän runokirjasta tekee myös se, että Siitä kirjoitti ranskalainen kriitikko ja tiedemies Xavier Marmier, joka käänsi runon ranskaksi jo vuonna 1843.

Paturi ei ollut pelkkä runoilija vaan innokas yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänen kirjoituksensa käsittelivät lähes kaikkia yhteiskunnassa esillä olleita asioita. Hän laati mm. lausunnon, ainoan suomenkielisen ja tavallisen rahvaanmiehen kirjoittaman, senaatin pyytämään ehdotukseen vaivaishoitoasetuksesta, samoin hän laati yksityisen lausunon kansakoulua käsittelevään senaatin esitykseen. Jälleen hän oli ainut suomenkielinen asiaa kantaa ottanut. Hän joutui voimakkaaseen ristiriitaan itsensä professori Yrjö Koskinen kanssa ja riidan aiheena oli juuri vaivaishoito ja siihen liittyvät yhteiskunnalliset kysymykset ja arvovalinnat.

Kustaa Paturi ei ollut fennomaani, ei edes sen ajatussuunnan alun syntyvaiheessa. Hän koki itsensä tietenkin uskolliseksi keisarin alamaiseksi, mutta eritoten hän oli syvällisesti talonpoika ja hämäläinen. Tietenkin hän oli myös janakkalalainen ja jopa erityisen tarkka omasta paikallisesta identiteetistään. Kuitenkin hämäläisenä talonpoikana hän otti osaa hyvin monenlaisiin keskusteluihin, mutta oli myös päättämässä ajamista asioitaan. Hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä liikepankkia kuin myös myöhemmin Janakkalan säästöpankkia.  Usein hän kirjoittikin juuri janakkalalaisena eri paikallisiin (Hämäläinen) ja valtakunnallisiin lehtiin, joiden määrä moli 1800-luvun puolivälissä hyvin rajallinen.

Paturi ja kunnallishallinnon uudistus

Kustaa Paturin eräänlainen joutsenlaulu eli viimeinen kirjallinen testamentti on hänen toistaiseksi viimeisin löytämäni kirjoitus, joka ilmestyi Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä n:o 33, 23.4.1867, eli noin vuosi ennen Kustaan kuolemaa, joka tapahtui 10. toukokuuta 1868. Tässä kirjoituksessa hän tekee selkoa hiljan voimaan tulleen uuden kunnallisasetuksen soveltamisesta Janakkalan kunnan hallintoon.

Suomessahan tuli voimaan 1865 maalaiskuntia koskeva kunnallishallinnon uudistus. Tällöin entiset pitäjät, jotka olivat olleet pääsääntöisesti yhtä seurakuntien kanssa, muuttuivat kunniksi. Tällöin seurakuntien kontolta kaikki muut kuin kirkolliset asiat siirrettiin uusien asetuksella perustettavien kuntien kannettaviksi. Tällaisia siirtyviä asioita olivat koulutoimi, terveyden- ja köyhäinhoito, verotus jne.

Uudenlaisen kunnan keskeisin päätäntäelin oli kuntakokous ja vasta 1900-luvun alkupuolella perustettiin kuntiin kunnanval­tuus­toja. Näin Kustaa Paturi pääsi ennen kuolemaansa vielä muutaman vuoden ajan antamaan laajan ja pitäjänhallinnossa kertyneen kokemuksensa uuden kunnallisen hallintorakenteen kehittämiseen.

Tässä viimeiseksi jääneessään artikkelissa, joka ilmestyy tavallaan maamme ainoassa suomenkielisessä virallisessa lehdessä ja kuvastaa samalla kirjoituksen osaksensa saamaa suurta arvostusta, Kustaa Paturi selvittää lyhyesti Janakkalan uuden kunnanhallinnon rakenteet: kunnallishallituksen, kunnallislauta­kunnan ja sen jakautumisen eri osastoihin. Eritoten ja jopa pääsääntöisesti nykyihmisessä herättää mielenkiintoa selvitys kunnallisen äänioikeuden jakautuminen Janakkalan kunnan päätöksenteossa ja Kustaa Paturin suhtautuminen asiaan.

Kunnallinen äänioikeus

Kunnallinen äänioikeus perustui Janakkalassa kuten kaikissa muissakin maamme kunnissa aina itsenäistymisen jälkeisiin uudistuksiin saakka, veroäyriin, jonka perustana oli mikä tahansa kiinteä omaisuus sekä henkikirjoissa olevat mieshen­kilöt. Eri laatuista kiinteää omaisuutta yhdisteltiin myös Janakkalassa, jos ne olivat saman isännän omistuksessa.

Tämä kiinteä omaisuus, joka oli siis kunnallisen äänioikeuden perusta, on Kustaan kertoman mukaan jaettu kymmeneen luokkaan, joista alhaisin eli ensimmäinen antaa 10 ääntä eli veroäyriä ja korkein luokka antaa 100 veroäyriä eli ääntä. Jaon perustana on tilojen tulo- ja laveusarvot (pinta-ala), koska manttaalia pidettiin selvittelyjen jälkeen kunnassa liian hankalana ja vaikeasti sovitettavana veroyksikkönä äänestysoikeuden perusteeksi. Näiden kahden äyrimäärän väliin sijoitetaan kaikkien kuntalaisten kiinteä omaisuus arvoineen.

Tämän kiinteän omaisuuden lisäksi jokainen henkikirjoihin kirjattu täysikäinen mieshenkilö omasi yhden äänen eli äyrin. Tämä puolestaan johti siihen, että talon isäntä äänesti kiinteän omaisuutensa, oman minänsä ja hänen alaisuudessaan olevien henkikirjoitettujen miesten puolesta ja äyreillä, periaatteessa naisilla ei ollut kunnallista äänioikeutta. Näin siis torpparit, rengit ja muut vastaavat ei kiinteää omaisuutta omaamattomat ja toisen alaisuudessa olleet, eivät saneet äänestää kunnallisissa asioissa, no ei tuolloin ei 1800-luvun aikana, vielä toki valtiollisissakaan asioissa.

Koska enemmistön annettujen äänien määrästä ratkaisi kaikkia kuntalaisia koskevissa asioissa ja manttaalin alaisissa asioissa äänestettiin vain manttaalin mukaisesti, niin on selvää, että Paturin kaltaisilla pitäjän talonpojilla oli hallussaan ehdoton enemmistö kaikista kunnallisista asioista päätettäessä, niin jos he olivat asioista yksimielisiä, mikä lienee ollut melko harvinaista jopa Janakkalassa.

Janakkalassa äänet jakautuivat siten, että 2/3 osaa kertyi kiinteästä omai­suudesta ja lopuistakin henkikirjojen mukaan kertyneistä suurin osa oli kiinteää omaisuutta omistavien talollisten hallussa. Tämä kiinteän omaisuuden osan ylivoima ja enemmistö on Kustaa Paturin mielestä ja kokemuksen mukaan tärkeätä, se näet takaa hänen mukaansa edistyksen eteenpäinmenon kunnassa. Vaikka Paturilla oli runsaasti kokemuksia patavanhoillisista ja kaikkea vastus­taneista talonpojista, niin esimerkiksi hän ottaa esille tapauksen ennen kunnallisasetusta. Tuossa tapauksessa “irtaimen” väen oli sallittu olla paikalla kun heitä koskevaa asiaa pitäjänkokouksessa käsiteltiin. Seurauksena tästä oli Paturin mukaan tämän ”irtaimen” väestönosan edesvastuuton käyttäytyminen, he kun olivat todenneet olevansa täällä tänään, mutta huomenna jossain muualla, joten he eivät siksi halua ottaa osaa mihinkään maksuun tässä ja nyt.

Kunnan hallinto

Uuden asetuksen mukaisen kunnan hallinnon rakenteen Paturi jakaa neljään osaan seuraavalla tavalla:

“1:ksi. Kunnallishallituksessa on Esimies ja Wara-esimies, jotka toimittavat varteen ja päättävät joko Lautakunnan tai yksityisen esittämät asiat.

2:ksi. Lautakunnassa on Esimies ja Vara-esimies sekä 8 jäsentä ja 4 vara-jäsentä. Jäsenet ovat jaetut 4:jään osastoon: kaksi kuuluu vaivaishoitoon, kaksi kunnan kassain tarkastukseen, kaksi vörmyntäri-asioihin ja kaksi joutolaisten vaarinpitoon, erittäisin henkikirjoituksessa saapuvilla olevassa. Esimies toimittaa kirjevaihdon ja kaikki ne asiat, joissa ei tule kysymykseen lautakunnan jäsenten saapuvilla oloa, ja eräitä päätettäviä asioita kahden asian laatuun kuuluvan lautakunnan jäsenen kanssa. Lautakunnan jäsenet ovat kukin osastossansa toimistomiehiä. Esimies, koko lautakunnan kanssa yhteisesti, vastaa kunnan kassain hoidon vaarilla pidosta.

3:ksi. Kunta on jaettu piirikuntiin, joissa kussakin on yksi piirikunnan jäsen eli kaitsijamies ja yksi vara-jäsen, jotka kuuluvat kaikkiin lautakunnan kokouksissa esiintulevien asiain ilmi- ja selitys-antoihin ja käskyn-alaisiin toimiin piirikunnassa, yhteisistunnoissa kaikki ja erikois-istunnoissa joku kutsuttu saapuvilla olemaan.

4:ksi. Ääntö-oikeus eli vero-äyrit kuten edellä käsiteltiin. “

Hyvin nykyaikaisesti Kustaa Paturi on artikkelissaan myös huolissaan kunnallisen itsehallinnon kiinnostavuuden ylläpitämisestä ja tämän tähden ovat janakkalalaiset hänen mukaansa päätyneet jättämään pois hallinnosta kunnan valtuusmiesten tehtävät. Näin kuntalaisten mukana olemisen myötä heidän intonsa itsehallintoon pitäisi säilyä. Lisäksi koko järjestelmä toimii tietenkin korvauksetta, joskin asiakirjamaksuja peritään toimitettavista asiapapereista ja taksa on markka arkilta.  Tämän lisäksi maksetaan muonarahaa kunnallishallituksen ja piirikuntain jäsenille joissain tapauksissa kaksi markkaa päivässä ja kyyti mennen tullen tehtävää hoitamaan. Näin päivärahat ja matkakorvaukset ovat tuttu asia tuollaisessakin kunnassa.

Kunnallisuudistus oli selvästi Paturin toiveiden mukainen. Kyseessä oli itsehallinto, johon kuntalaisilla tuli olla elävää kiinnostusta ja päätöksenteko oli vakaissa talonpoikaisissa käsissä ja höystettynä muutamien säätyläisten vakaalla toiminnalla. Hän ei kaivannut muutoksia tässäkään kunnallishallinnon tapauksessa liian rajusti ja nopeasti, vaan harkiten, hitaasti ja vakaasti kiiruhtaen oli asiat toimitettava.

Kustaa Paturi (1912 – 1868) ja palveluspakko

Kustaan Paturin itselleen 1840-luvulla rakennuttama talo.

Yleistä Kustaa Paturista

Maaliskuun 23. päivänä tasan 200 vuotta sitten syntyi ehkä tunnetuin ja ainakin omana aikanaan tunnetuin janakkalalainen.. Tällöin näet Turengin Paturin taloa omistavan talollisen Wilhelm Mikonpojan toinen lapsi syntyi. Tosin Wilhelm omisti toisenkin talon Turengissa sekä maatilan myös Vihdissä. Syntyneellä pojalla, joka oli järjestyksessä toinen, annettiin nimeksi Kustaa, ja hän tuli tunnetuksi sukunimellä Paturi, joskin hän käytti joskus varhaisimpina aikuiselämän aikoina myös sukunimeä Thurén.

Runoilija

Suomenkielisten lukijoiden tietoisuuteen Paturi tuli julkaisemalla runoteoksen ”Huvilauluja Hämeestä” vuonna 1842. Tosin jo vuonna 1837 Kustaa Paturi oli avoimesti kiistellyt hämäläisten ja savolaisten hyvyydestä ja paremmuudesta Mehiläisen palstoilla. Paturin runoteosta mainitaan, esimerkiksi Uusi Suometar artikkelissaan 1902, ensimmäiseksi suomenkieliseksi runokokoelmaksi. Siinä oli mukana myöskin nuotit, jonka mukaan runot oli tarkoitettu lauluina esitettäviksi erilaisissa nuorison tilaisuuksissa. Sävellykset, ja osittain vanhojen nuottien mukaiset sovitukset olivat Janakkalan kanttorin Silénin tekemiä. Kirjasta otettiin myöhemmin 1860-luvulla myös toinen painos. Merkittävän runokirjasta tekee myös se, että siitä kirjoitti ranskalainen kriitikko ja tiedemies Xavier Marmier. Hänhän kävi Suomessa 1842, tutustui Paturin kirjaan, kertoi kirjasta ja sen kirjoittajasta ja käänsi erään runon ranskaksi jo vuonna 1843 julkaistuun omaan matkaraporttiinsa.

Keskustelija

Paturi ei ollut kuitenkaan vain runoilija, hän oli myös innokas yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänen kirjoituksensa käsittelivät lähes kaikkia tuolloisessa yhteiskunnassa esillä olleita asioita. Hän laati mm. lausunnon, ainoan suomenkielisen ja tavallisen rahvaanmiehen kirjoittaman yksityisen lausunnon kansakoulua käsittelevään senaatin esitykseen. Jälleen tässäkin asiassa hän oli ainut suomenkielinen asiaa kantaa ottanut. Oman ammattinsa myötä hän käsitteli ja kirjoitti todella runsaasti maanviljelyä ja se parantamista käsitteleviä artikkeleita. Osansa saivat niin uusi raha, tullit ja virsikirjauudistuksetkin. Ehkä keskeisin ja tärkein kuitenkin Paturille oli kansakoulun, jonka pitäjään saamiseksi hän taisteli kaikin voimin. Sellainen pitäjän toimesta saatiinkin Janakkalaan jo vuonna 1861, ennen annettu asetusta.

Kustaa Paturi ei ollut fennomaani, ei edes sen ajatussuunnan alun syntyvaiheessa. Hän koki itsensä tietenkin uskolliseksi keisarin alamaiseksi, mutta eritoten hän oli syvällisesti talonpoika ja juuri hämäläinen talonpoika. Hänhän käytti yleisesti nimimerkki Maamies. Tietenkin hän oli myös janakkalalainen ja jopa erityisen tarkka omasta paikallisesta identiteetistään. Kuitenkin hämäläisenä talonpoikana hän otti osaa hyvin monenlaisiin keskusteluihin, mutta oli myös päättämässä ajamista asioitaan. Hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä liikepankkia kuin myös myöhemmin Janakkalan säästöpankkia.  Usein hän kirjoittikin monipuolisesti juuri janakkalalaisena eri paikallisiin (Hämäläinen) ja valtakunnallisiin lehtiin, joiden määrä oli 1800-luvun puolivälissä hyvin rajallinen.

Paturi ja pakollinen suojelu

Köyhät meillä on aina keskuudessamme, mutta on eri asia miten heihin suhtaudumme ja miten pyrimme köyhyyttä poistamaan tai ainakin yleensä sen vaikutuksia lieventämään. Nykyinen, vasta sotiemme jälkeen rakenteille pantu hyvinvointivaltio ei ollut edes kaukaisuudessa siintävä tavoite 1800-luvun puolivälin ihmisille. Kun vielä huomioidaan usein toistuneet nälkävuodet, niin kuva yleisestä puutteesta on lähes totaalinen.

Kustaa Paturin kannanotoissa tulee selkeästi ilmi kaksi köyhäinhoidon pääsuuntausta. Toinen on huonompi vaihtoehto eli yksityisen armeliaisuuden varaan rakentuva, nykyistä amerikkalaista järjestelmää muistuttava tapa hoitaa asia, ja toisena parempana vaihtoehtona yhteiskunnan toimenpiteet ongelman korjaamiseksi. Tässä toisessa vaihtoehdossa on nähtävissä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevat periaatteet jo huomattavasti ennen kuin koko käsite edes syntyy.

Melko lyhyiden lehtikirjoitusten lisäksi Paturi otti enemmän ja perusteellisemmin kantaa köyhäinhoitoon ja palveluspakkoon suojeluun vastauksessaan senaatin kyselyyn, joka johti vuoden 1852 köyhäinhoitoasetukseen ja sitten kirjoituksissaan Mehiläisessä vuonna 1860, joissa hän vastusti erittäin jyrkästi Yrjö Koskinen (myöhemmin senaattori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen) näkemyksiä vaivaisten asioiden hoitamiseksi.

Lausunto senaatille

Paturin lausunto vuoden 1852 asetusta vasten oli monipuolinen ja jopa valmiin asetuksen muotoon laadittu pykälineen ja kaikkineen. Esitys oli ainoa suomenkielinen, joka tietenkin käännettiin ruotsiksi jotta virkamiehet olisivat pystyneet sen lukemaan. Esitys oli myös ainoa ns. rahvaan taholta tullut, kaikki muut olivat korkeiden virkamiesten tekemiä. Tällä vuoden 1852 asetukselle tehtiin runaasti lisäyksi ja parannuksia vuosien 1817 ja 1822 asetuksiin.

Lausunnon pykälä 17 kuuluu:

Waiwaiset erilaatunsa wuoksi jaetaan seuraawalla tawalla:

1si Heikkomieliset ja mielipuolet.

2si Wanhat ja Kiwuloiset elli raajan-rikot, jotka ej taira ittensä millään tawalla elättää.

3si Jotka isojen onnettomuuren takia owat puutteen alaisia, elli wanhuuresta tahi ruumiin heikkouren elli Kiwulaisuuren takia ejwät taira ittensä Kaikkin aikoina tarpeellisesti elättää.

4si Jotka owat puutteen alaisia suuremmassa elli wähemmässä mitassa; mutta owat ilkiwaltasia elli huonon elämän kautta ittensä pahentaneet, tahi huolimattomia ja laiskoja.

5si Lapset alle 14ta wuoren.

Ilmeisesti tämä pykälä ruotsiksi käännettynä saattoi vaikuttaa Tanskassa suoritettuun vaivaishoidon uudistukseen, joka tuli siellä voimaan 1840-luvun lopulla.

Kiista Y. K.:n kanssa.

Keskeisimmän kiistansa Kustaa Paturi kävi kun toukokuussa 1860 oli Mehiläisen numerossa 5 nimimerkin Y. K.:n pitkähkö artikkeli otsikolla ‘Laillisesta Vaivais-holhosta’. Nimimerkin taakse kätkeytyi tuolloin lähes valmis tohtori ja myöhemmin professori ja senaattori ja aatelimies Yrjö Sakari Forsman, joka jo vuonna 1857 oli Suomettaressa käsitellyt näkemyksiään ja nyt uudestaan esille ottamaansa asiaa, mutta lienee asia silloin jäänyt lähes tyystin vaille huomiota, koska Y. K. siihen nyt uudella innolla palaa.

Eräänä keskeisenä lähtökohtanaan Yrjö Koskisella on vuonna 1858 Helsingissä ilmestynyt J. V. Rosenborgin väitöskirja ‘Om Fattigdomen och almänna fälligsvärden i Finland’. Koskisen artikkelissaan esittämät teesit ovatkin lähes kokonaisuudessaan suunnattu juuri Rosenborgin tutkimustuloksia ja näkemyksiä vastaan. Voidaankin hyvin yhteenvetona esittää seuraavat Yrjö Koskisen näkemykset:

a)      Palveluspakko on orjuutta, se heikentää työmoraalia ja se ei sovi nykyiseen yhteiskuntaan. Se tähden myös laiskuus lisääntyy.

b)     Vaivaishoito ei kuulu yhteiskunnalle, vaan sen tulee perustua vapaaehtoisuuteen. Myöskin köyhyys lisää itse itseään.

c)      Kohdat a ja b kulkevat käsi kädessä ja ne ovat kuin kaksi kaatumassa olevaa pilaria, jotka pysyvät huonosti pystyssä vain toisiinsa tukeutuen.

Lisäksi Koskinen vetoaa kansainvälisiin esimerkkeihin Ranskassa ja Englannissa.  Kun kirjoitus sijoitetaan omaan aikaansa niin siinä tulee esille hyvin 1800-luvun alussa Euroopassa voimakkaasti teollistumisen kehitystä tukeneet liberaalit ajatukset eli ns. laissez-faire-periaatteen mukainen yhteiskunnallinen ajattelu. Lisäksi 1800-luvun puolivälin jälkeen alkoi myös Suomeen syntyä teollisuutta ja uutta elinkeinoelämää jolla oli omat tarpeensa, jotka lähes aina poikkesivat voimakkaasti perinteisen maaseutuyhteiskunnan tarpeista.

Paturi toteaakin: “myöntää täytyy Y. K::lla olevan oikeutta sanoa Laillisen Suojeluksen tekevän työ-kansan orjiksi, vielä sekin että työlästä on jo Laillista Suojelusta pysytellä voimassa”. Mutta mitä seurauksia tämän “orjuuden” äkkinäisestä ja suunnittelemat­tomasta poistamisesta yhteiskunnalle ja yksilölle olisi käy selville kun Maamies toteaa: “työkansan irtonaisena ollessa pereellinen elämän yhteys, alallisen asunto-paikkaan rakkaus ja pysähdys, häveljäisyys ja siveellisyys katoo, oma-tunto hämmentyy, irstaisuus ja törkeys saa vallan, maailmaa kulkeissa tulee ikään kuin muukalaiseksi syntymä-paikkansa ja koko isänmaassansa.”

Esiin mtulee jopa modernilta vaikuttava näkemys työsuojelusta. Yrjö Koskisen suositteleman urakkaluonteisen työnteon, jonka pitäisi, ehdotuksen tekijän mukaan, innostaa ahkeria ja halukkaita työntekijöitä, Kustaa Paturi tyrmää koska: “jotka urakka-töitä tekevät, isoa päivä-palkkaa ansaiten, tekevät ylivoimainsa, joka saattaa raajat turmiolle ja sen suhteen useat nuorempina eli vanhempina saavat pitkällisen kivulloisuuden, jott’eivät enää voi ansaita eläkettänsä.”  

Keskeisin peruste perinteiselle palvelupakolle on Paturin mukaan ensinnäkin: “irtaimen työ-kansan lapset ovat jo kohta työ-ikään tultua pakollisen palvelukseen menemisen kautta tulleet ajallansa työnteon oppiin ja taipumukseen, irstaiset ja laiskat alallisen asunto-paikan sijoituksen pakotuksen kautta jokapäiväiseen työnteon harjoitukseen.”  Asetus on siis nuorisolle eräänlainen perusturva huonoa elämää vastaan. Mitä puolestaan tulee aikaisiin ihmisiin niin: “Laillinen suojelus ohjaa syntymä- ja kasvanto-paikoillansa ja pereellisessä elämässä pysymään, jonka kautta siveellisyys ja häveliäisyys säilyy ja edistyy. Kivulloisuuden ja kova-onnisien kohtauksien tapauksissa on pereel­lisessä elämässä jonkinmoinen parempi omakoti ja holhous kuin kulkiaimena; työ-ansio on alituinen.”  Samalla suojeluasetuksen mukaan maksettava vuosipalkka toimii Kustaa Paturin mukaan eräänlaisena sairaskassana, sillä jonkun päivän sairastamisesta ei vuosipalkka vähene kuten käy päiväpalkkaa saavien kohdalla.

Sillä ehtihän kulua vajaat kymmenen vuot­­ta kun maamme koki eräät historiansa kohtalokkaimmat nälkävuodet 1867-1868. Var­masti eräs syy oli mm. Yrjö Koskisen ja muiden valtiomme johtajien erittäin selkeä libe­raalinen talous- ja yhteiskuntapolitiikka, joka korosti yksilön omaehtoista selviytymis­tä ja sen mukaisesti ei haluttu auttaa ns. köyhää kansanosaa ja käyttää valtion varoja täl­laiseen ‘hyödyttömään’ toimintaan.

Ehkäpä sittenkin Kustaa Paturin edustama näkemys väestön pitämisestä paikoillaan eikä jatkuvassa liikkeessä toimeentuloa etsien ja samalla yhteiskunnan entistä voimakkaampaa vaivaishuoltoa harrastava asenne olisivat pelastaneen monia kansalaisiamme, ja ehkäpä Paturin itsensäkin. Sillä Suomi ei ol­lut mitenkään kypsä 1860-luvulla uudenlaiseen talouspolitiikkaan, jossa erinomaisel­la nopeudella siirryttiin hyvin säännellystä taloudesta täysin avoimeen ja liberaaliin talouteen.

Varsinaisen ohjelmansa vaivaishoitoon Paturi julkisti sanomalehti Hämäläisessä vuonna 1858 ilmestyneessä kolmiosaisessa kirjoituksessaan. Siinä hän vaati yhteiskuntaa vastaaman köyhistään, se olisi jokaisen pitäjän oma velvollisuus auttaa lähimmäistään ja vähäosaisia.

Kun katsellaan nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta asiaa, niin voidaan todeta, että Paturin hävisi kysymyksen palveluspakosta, mutta hänen mukainen yhteisen vastuu, ei siis almuihin perustuva, pääsi osaksi yhteiskunnan toimintaa. Tosin sitä ollaan parhaillaan ajamassa vauhdilla ala, ja siten Kustaa Paturi kokee tappion yhteiskunnan amerikkalaistumisen myötä.

Siirrot on suoritettu ja elämä palautuu uomiinsa

Nyt siirto on suoritettu ja toivottavasti saan myös tästä blogista toimivamman ja jopa lisää kuvia kuiviin juttuihini. Kaiken kattavana meta-tasona on tietenkin väitöskirjani, jos se nyt koskaan edes valmistuu. Yritystä toki on, ainakin jokusen vertaa. Vaan on jäänyt keskeisempien projektien tieltä hivenen syrjään.

Luvassa on siis artikkeleita, joita olen kirjoitellut Kustaa Paturin syntymän kaksisataavuotispäivän kunniaksi. sehän on tämän kuun 23. päivä.

Tarina, opettavainen 8.7.2011

Ihmiset ovat varmasti hieno laji. Jotkut heistä tosin ovat fiksumpia kuin toiset. Varsinkin vitsien kertomisessa olen surkimus ja yleensä epäonnistun. Nytpä sitten lainaan ja varastan:

Tulipa kansakouluntarkastaja Lahdessa laskentotunnille ja päätti yllättää oppilaat laskutehtävällä:”Kilo omenoita maksaa 8 mk,matka Lahdesta Riihimäelle on 52 km, kuinka vanha minä siis olen” Syvän hiljaisuuden katkaisi Pertsa viittaamalla. “No” Viiskytkaks vuotta vastasi poika. Oikein! miten ihmeessä ratkaisit yhtälön, kysyi hämmentynyt tarkastaja. Helppoa! meiän naapurissa asuu yks puolihullu kakskytkuusvuotias.

Kustaa Paturin lausunto kansakoulusta 5.3.2011

Teoksen: Lönnbeck, Gustaf F.; Folkskoleidéns utveckling i Finland från nittonde århundradets början till 1866. Helsingfors, Finska Litteratur-Sällskapets tryckeri, 1887.  Liiteosassa sivuila 43-44 on seuraava Kustaa Paturin kirjoittama lausunto, joka puudettiin kansakouluasiassa Tuomiokapituleiden antamiin lausuntoihin. Paturi oli ainut, joka kirjoitti asiansa suomeksi ja kaikkiaan vastauksia tuli 19 kappaletta ja pääsääntöisesti kirjoittajat olivat kirkonmieheä.

Suurivaltaisin, kaikkein armollisin Keisari ja Isoruhtinas!

Suurimmalla mielihyvällä olemme saaneet vastaanottaa Teidän Keisarilliselta Majestetiltanne armollisemmasti käsketyn kolmen Tuomiokapitulin Ehdotuksia Kansakoulumenosta Suomessa, jolla huomaan tarkoitettavan kansan tarpeellista valistuksen vaikuttamista sekä hengellisessä että maallisessa katsannossa, josta Teidän Keisarillisen Majestetinne hellästä ja isällisestä murheenpidosta kannan tämän kautta kaikkein nöyrimmän ja alammaisemman kiitoksen!

Koska Teidän Keisarillinen Majestetinne on armossa avannut tilaisuuden tehdä muistutuksia Tuomiokapitulien Ehdotuksiin Kansakoulumenosta Suomessa, niin rohkenen syvimmässä nöyryydessä ja alammaisuudessa edestuoda seuraavaista: Mitä siihen tulee kuin Tuomiokapitulit esittelee koulua ja sen varastoa varten kuninkaallisen resoluutionin se 10 päivä Elokuuta 1762,  § 1:sen mukaan jälkeen elämistä: pitäjän yhteisellä suostumuksella perustettavaksi, kaipais luonnollisesti jotakin toisenlaista, kuin vasta mainittu kuninkaallisen resolutionin koohta ei anna selvää johtoo mihinkä muotoon, asianomaisten kesken, asia tulis nojattavaksi, niin semmoisessa seikassa, erinlaisten ajatuksien vuoksi, tapahtuu sekamielisyyttä ja piammasti menee luonnottomalle eli epävastaavaan järjestykseen uloosteot. Jos seurakunnan jäsenet ovat yleeseen yhtä valistuneita ja yhtähyvillä tunnon omaisuuksilla niin makso-määräykset käy jotenkin luonnollista suuntaa; mutta valistuksen olleen erimitassa seurakunnan jäsenissä ja jos valistuneempi osa  on paremmin omanvoiton kuin ihmisarvon vaatimuksia seuraavia ja tyhmempi osa ei ymmärrä asian luonnollista suuntaa eikä osaa asiaansa valvoo, niin kääntyy asia valistunneempain omanvoiton puolelle ja niin perustettu makso tulee seisomaan seuraavana ojennusnuorana, joka on toisille liika raistus ja pitkänaikaisesta tavasta saa semmoisen puolustuksen että on työlläs saada luonnolliseen oikeuteen. Tutkinnoilla voidaan käsittää entisillä pitäjäin yhteisillä suostumuksilla  perustettuja asioita  paljo niin tapahtuneen. Taasen Tuomiokapitulien eesitteleminen:  jotta Lukkarit  peräytettäisi  alkuperäiseen  virkansa toimeen kansakoulunopettaiksi, muista nykyisistä virkapalveluksista, kuin kirkko-laulusta,  vapautettavaksi,  olis ehkä  kaikista sopivin keino; mutta  Lukkarien palkanmakso, vanhuuden  jälkeen, Talo eli sauhu  lu’ulla,  on jo ajan mittaan joutunut luonnottomalle kannalle. Tarkastain tulläan huomaamaan  jotta yksi kokonainen  talo jolla on suuri viljelys  ala ittellä on paljo avaroilla viljelys aloilla Torpparia, kaikki  nauttii Lukkarin  palvelusta yhteisellä kolmen kapan maksolla, toinen talo on pantu 16:sta osaan  eli on sama  määrä  yksinäisiä taloja, joissa ylipäätään on sama  asukas  luku ja. viljelyspaljous kuin viimeksi sanotullakin ja  ne maksaa kukin 3:me kappaa eli yhteensä  l:den Tynnyrin 18:sta kappaa. Kuin Tuomiokapitulien esityksen mukaan edellä mainitun kuninkaallisen  resolutionen se  10 päivä elokuuta  1762, 1 § jälkeen tulis aina yhteisellä suostumuksella vielä lisättäväksi,  niin se tulis  aina edelleen ylentymään, viimeksi mainituilta pieniltä taloilta; sitä vastaan  löytyy seurakunnissa useempia  laijia kiintonaisia ja ikään kuin kiintonaisia, väkirikkaita  ja suuria voittoja  tuottavia,  omaisuuksia  niin kuin jauhomyllyjä, Sahoja, monen nimellisia Tehtaita j.n.e. kuin ei maksa mainittuja kappojakaan, jotka kuitenkin luontonsa puolesta olisivat voimallisia että velvollisia maksamaan Lukkarin ja Kansakoulunopettajan palkkaa ja koulun voimassa pitämisessä olla osalliset maatilallisten rinnalla, arvonsa mukaan. Mitä Lukkarien, ja jos se tulis olemaan Kansakouluopettajain, palkkaan tulee, niin se on vanhan perustuksen mukaan niin suurella eroituksella paljouden suhteen, ehkä opilla ei tule olemaan lainkaan eroo suurissa ja pienissä seurakunnissa, vähän on virantoimituksellakaan, josta seuraamus on semmoinen, että yhtätaitoiset miehet, palkan suhteen, toiset elää ylellisyydessä, toiset kituu köyhyydessä eli täytyy ellä muilla ansioilla; tämä seikka kansakouluopettajan perusteessa myös olis suuresti tarpeen parantaa. Myöskin kuin Suomen kansa on yksi kansa jos sen jäsenet kussakin seurakunnassa, niin kuin se olis luonnollista, maksaisi Lukkarille eli Kansakouluopettajalle yhtä paljon niin kansan yhteys vaatis luontoonsa puolesta kunkin saada nauttia kohtuullisia etuja virkamiesten hyvyyden suhteen, joka perustaiksen palkkaan – niin kuin se tapahtuu niiden virkamiesten suhteen joita armollinen Hallitus suorraltansa palkottaa; mutta seurakunnittain palkatut Lukkarit erisuuruuden suhteen, ovat kymmenenkin kertaa suuruisella eroituksella, joka jo tekee luonnottomaksi palvelusta nauttivain kohtuullisen etuuden. Jos Teidän Keisarillinen Majestetinne hyväksi näkis säätää Lukkarit Kansakouluopettajiksi, niin edellä mainituin monipuolisien luonnottomuuksien suhteen syvimmässä nöyryydessä ja alamaisuudessa pyytäisin saada Teidän Keisarillisen Majestetinne armolliseen huomioon johdattaa kansakouluopettajan palkaa perustettavaksi omituiselle kannalle. Seurakuntain lukua suhteen, viime aikain kansanpaljous laskuissa, näyttäisi jos 20 ja 50 vuoden välillä ijästä, köyhät ja raajarikot pois erottain, esimerkiksi maksaisi kukuin miehen puoli 16:sta ja vaimon puoli 8:ksan kopeekkaa hopeassa. ylipäätään karttuvan sisääntuloo kansakouluopettajain kohtuulliseksi palkaksi ja ne rahat ko’ottaisi yhteiseen erityiseen kassaan ja siitä maksettaisi, kuin kansakouluopettajain siat jaettaisi seuraaviin luokkiin, 1:selle 200 Ruplaa Hopeessa, 2:selle 175 Rupl., 3:nelle 150 Rupl., 4:lle 125 Rupl., 5:lle eli kanssaopettajalle isommissa seurakunnissa 100 Ruplaa. Mainittu maksomäärä ulottuisi ehkä niillen paikoillen, joka ei myöskään maksajoille olis suuri rasitus, kuin se tulistasan jakautumaan, niin kuin semmoinen virkapalveluskin yleiseen koskee yhtäläiseen, olis myös kansakouluopettajoille ulottuva palkka, ja niin muodoin Lukkari kapat tarpeettomat , jos Teidän Keisarillinen Majestetinne hyväksi näkis kumota Lukkari kapppain makson. Joka olis sen suhteen suuresti toivottava että maatilalaisten kesken se epätasainen makso, tilain arvoo suhteen, perkaantuisi, kuin myös Lukkarien vanhuudesta tapana pysynyt pitäjän ympäri palkan kierto lakkaantuisi jonka varjon alla se tavatoin kerjuu on voimassa pysynyt, joka olis senkin vuoksi hylättävä tapa että se puolustaa ja kiihottaa yhteistä köyhäin kerjua ja samalla alentaa virkamiehen arvoo. Kouluhuoneet rakentaisi ja voimassa pitäisi kukin seurakunta, johonka omaisuutten haltiat antaisi tarvittavat rakennus aineet ja omaisuutten suhta järjestettäisi, kaikennimellisien kesken tavalla kuin kuninkaallinen resolutioni se 10  päivä Elokuuta 1762, 5 § Pruukien, Värkkein ja Myllyin manttaalli arvosta säätää Kirkon ja Pappilan rakennuksiin; vanhat manttalit maatiloillakin on jo ajaanmittaan joutunnut niin luonnottomalle kannalle että  joissakuissa seurakunnissa on jo kirkon rakennuksissa otettu seurattavaksi uutta manttali lukua. Päivätyöt kouluhuoneita takentaissa ja paratessa tehtäisi mies lu’ulla, jota tapaa myös on joissakuissa seurakunnissa seurattu kirkkoo rakentaissa.

Edes elää syvimmällä alamaisuudella Suurivaltaisen kaikkein armollisimman Keisarin ja Isoruhtinan

Teidän Keisarillisen Majestetinnen kaikkein kuuliaisin ja uskollisin alammaisenne

Kustaa Paturi

Talon mies Turengin kylässä ja Janakkalan pitäjässä.

Suuriruhtinas ja kansakoulumme 16.10.2011

1 Keisari-suuriruhtinas laati uudistusohjelmansa 1856 mukana myös kansanopetus maalla

2 Senaatti sai sen tehtäväkseen

3 Senaatti pyysi lausunnot tuomikapituleilta

4 Ne kannattivat entistä menoa

5 Senaatti pyysi lausunnot kansalaisilta tuomikapitulien lausuntoihin.

6 Lausunnot tuli jättä senaatille ennen elokuun loppus vuonna 1857

7 Uno Cygneaus oli yksi lausunnon kirjoittaneista

Ongelma: Kirjoittiko myös Kustaa Paturi asiasta ja jos niin missä on nähtävissä tuo lausunto?

Lähetin e-mailin kansallisarkistoon ja siinä tilaan materiaalia ko. lausunnoista. Jos ne vaikka saisi käyttöönsä maanantaina.

HUOM!

Löytyi tieto, että Paturi on lausunut ja antanut oman käsityksensä asiasta - tietenkin!

Asiasta kertoo Aimo Halila, Suomen kansakoululaitoksen historia I:ssä sivulla 240. Hienoa!

Eli materiaalia löytyy, siis arkistoon!

Loihto-apujen hakija 13.11.2010

On tullut lueskeltua noituudesta. Esimerkiksi Jean Guilloun teos ”Noitien asianajaja” on ollut erittäin mielenkiintoinen, vaikka se ei mitenkään täytä tieteellisen teoksen kriteerejä. Hienoja arvioita hän kuitenkin teoksessaan kuitenkin esittää. Syykin noituuteen tutustumiseen on melko yksinkertainen, se palvelee tämän blogin tarkoitusta ja siten myös valmisteilla olevaa teesiäni.

Kustaa Paturi näet julkaisi sanomalehti Hämäläinen 9. joulukuuta ja 16. joulukuutta vuonna 1859 kaksiosaisen vuoropuhelun ”Loihto –apujen hakija”. Mielenkiintoisesti Guillou toteaa suomalaisia noitia käsittelevän luvun alussa:

”Tyypillinen suomalainen noita oli vielä 1500-luvun lopulla loitsutaitoinen mies. Suomalaisessa kansaperinteessä yliluonnolliset kyvyt liitettiin miehiin ja ruotsalaiset protestanttiset papit saivat työskennellä pitkään ja hartaasti murtaakseen tämän käsityksen ja juurruttaakseen maahan teologisesti korrektimman noitakuvan.”

Kun Kustaa Paturin lehtikirjoituksen mukaan ”Vuonna 1842 tuli muuan mies erääseen taloon kysyin isäntää ja tavattuansa pyytää saada kahdenkesken puhutella. Isäntä vei eri huoneeseen ja kysyi mitä olisi asiaa.” Ja vieras oli todennut, että ”Isännän sanotaan tietävän; minun on viety terä pellosta, eikä tahdo luontokappaleetkaan menestyä.” Tämä isäntä, joka vastailee vieraan toiveisiin vaikuttaa erinomaisen paljon Kustaa Paturilta itseltään, varsinkin hän lopulta antaa vastauksen isäntää vaivanneisiin ongelmiin..

Keskeistä kuitenkin on, että vieras ihan oikeasti tulee vielä 1800-luvun puolivälin paikkeilla hakemaan tavallaan apua ongelmiinsa tilanpidossa loitsutaitoiselta, kuten hän uskoo, isännältä.

Eli mistä ja/tai millaisesta pyynnöstä oli siis tässä tapauksessa kyse?

Ensinnäkin kyse on jo otsikon mukaisesti perinteisistä loitsuista joidenka pitäisi saada pellot voimaan hyvin ja karja tuottamaan paremmin. Isäntä oli markkinoilla tavannutkin jo henkilön, jolla oli etumaksuakin moisesta tekemisestä suorittanut. Vaan kun oli mennyt annettuun paikkaan ja osoitteeseen, niin ei siellä miestä tunnettu. Kun kerran oli apujen hakemisen tielle lähdetty, niin oli kuultu, että täältä saisi ongelmaan apua.

Henkilö, jolta apua ongelmiin on pyydetty ja ryhtyy leikkiin mukaan, mutta vaatii kalliin palkkion eli kokonaisen hopearuplan. Tämän apua pyytävä isätnä tietenkin suostuu muitta mutkitta maksamaan. Lisäksi hän alistuu erilaisiin ehdotettuihin hullutuksiin joita hänen pitää loitsujen aikana ja niiden tehon takaamiseksi.

Tämän kaiken perusteella kyseessä on leikkimielinen kuvitelma perinteisestä suomalaisesta loihtimistaidosta. Merkittävää toki on, että se varmaankin vielä 1800-luvun puolivälissä on elänyt voimakkaana perinteenä ja sillä on ollut kysyntää talonpoikienkin keskuudessa. No tokihan mekin luemme horoskooppeja ja mitä ihmeellisempiä ennusteita erilaisista asioista.

Tämän jälkeen isäntä kertoo erilaista tilalla tapahtuneista erikoisuuksista. Keittoruokapataan oli tuotu vesinen vasikan maka, ruispellosta oli löytynyt pärekoppa, jossa oli tulukset, villoja ja tähkäpäitä. suoloja oli kahdesti tiputettu suoloja ja vaappuaamuna maitoa portaille.

Kustaa, siis avun antaja, kovetaan leikkipilla ja toteaa:

”joka asuu ensimäisnä teistä pohjais ilmaa kohden, vanha muija, mustaverinen, on tepposet tehnyt –– hullusti on asiat –– mutta nykyisin sen on jo hampaat suusta pois –– ja mitä se toi kirkosta, on tullut tapaturmasta kadoksiin, ei se enää voi uusia pahennuksia tehdä –– kuin vaan pannaan entiset menemään takasin omaan kohtaan –– ja kuin tässä tyyni neuvot pannaan, ei ole siltä eikä monesta muusta pelkoa.

Mutta se ämmä on luvannut itsensä pahalle –– ei pahaa saa vähillä kääntymään omaansa kostamaan –– sitä en minä rupee aikaan saamaan pilanpäiten –– jos sinulla on ja tahdot enemmän sovittaa, niin kyllä asiasi hyväksi laitan –– tarvitsisi vielä lisää antaaksesi vähinänsä kolme ruplaa. ”

Lisämaksun vaatimiseen päättyy kertomuksen ensimmäinen osa ja viikon kuluttua julkaistaan toinen ja viimeinen osa tästä kertomuksesta. Mutta lisämaksun syynä on ollut miehen pään rapsuttaminen ja kun kuvetta opn kaivettu kolmen ruplan verran, niin avun pyytäjää pyydetään käymään kamariin, johon ne kolme äsken saatua ruplaa on heitetty. Kamari on myös pimennetty.

Seuraakin pitkä avunantajan yksipuhelu, jossa yksityiskohtaisesti käsitellään ongelma ja siihen soveltuva käytännön ratkaisi, ei siis tarvitse, kuten neuvoja toteaa: ”Minä en tarvitse tämmöisissä asioissa mennä kirkkoon haltioilta, eikä maanalan väeltä neuvoa kysymään.” Vaan kaikki tapahtuu järjen avulla kun oikeassa reaalimaailmassa eletään. Tässä analyysit ja neuvot kyselevälle ja apua hakevalle isännälle;

Teillä on harvat ometat, joiden läpitse käy tuuli ja pakkas-ajoilla sonta jäätyy lattialle –– lehmät karsii vilua –– syksytalvesta annetaan vaan paljaita kuivia olkia, eläimet hivuvat, ja joulun tulee nostettavaksi –– sitte ei ne enää jaksa syödä, vilu rankasee lisää –– niitä väänentään ja nostetaan ja sillä turmeltuu eläimet; jotkut luovat, toiset ei pääse eroon kantamoissaan, niistä osa kuolee, toiset huonouden takia on jäänyt mahoksi –– vasikat luolee pieninä ja mitä saadaan elämään, niitä juotetaan pienuudesta suurus-juomalla, jonka vuoksi paaristuvat ja vatsaa kartuu liki maata ulottumaan. Huonot eläimet pannaan keväillä ulos maan vetlänä ollessa, vajoovat ojiin ja lähteisiin, kuin tuppaavat ruohon piikkiä hakemaan; niitä nostetaan ja reellä vedetään kotia –– näin uupuvat vielä ulkona käydessä ja sotkevat laitumet kevätvetelänä varsin poroksi, ettei kasvaa ruohoa koko suvena. Hevoiset samate huonouden ja keväisen aikasen ulos laskemisen vuoksi saa monta vammaa. Pidä tästedes vaan se määrä luontokappaleita kuin voit ruokkia ja jo syksystä alkain anna niitä aineita kuin voit ruokkia ja jo syksystä alkain anna niitä aineita kuin talvellakin, että edes jaksavat kelpoon syödä ja varusta ometta lämpyisen ja tuulen pitäväksi.

Peltoa olet tehnyt liika paljon, paljaan riistan kasvatusta varten, jota et saa sontavarain vuoksi tarpeelliseen voimaan –– osa tehtyäsi peltoa on vielä niin huonoa hedelmätöintä maata, joka ei koskaan hyödyllä kannata pellon viljelyksessä pitää. Pelloissasi on ojituksenki puolesta suuri vika, niskaojia on tuskin nimeksikään, jotka on pieniä ja tukossa, sarkaojia on siellä täällä, nekin juuri myötä maan suuntaa ja tukossa että vesi valuu pitkin sarkaa –– jotka, etenki alipäistä, on tuoreilla ajoilla liika märkiä, kuvilla kuivaa kovaksi kuin raudan melto; ettet niihin saa ajallaan tehdä kevättoukojakaan; myöhäiseen tehdyt viljat eivät tuuleennu, halla vie usein vuosin –– raataus tehdään huosti kuinhevoises on keväillä huonoja –– sonta joka peltoosi pannaan toisin paikoin on palanut moskaksi, toiset paikat ovat raakaa, havot viheriäisiä ja multa pian samallaisena kuin maasta on nostettu –– peltojasi ajat kuivilla kovilla tuulisilla ilmoilla, jolloin tuuli vie sonnasta mädänneen köykäsemmän mullan pitkin vesiä ja mäkiä –– niin on monta muuta taitamattomuutta teidän työtoimissa, jonka vuoksi saalis on huono, josta seuraa niukka elämä ja puute. Ensinnä syysää pois viljelyksestä huono-maalaatuiset pellon osat ja kaikkia muita toiminkohtia koeta parantaa.»

“Teitilla oli semmoinen usko ja luulo että pahat ihmiset tiedollaan ja taikuus- eli noitakeinoillansa olivat pitäneet teidän luontokappaleet ja terän vieneet pellosta. Niin oli ennen yleinen luulo Suomalaisilla ja muilla vähän valistuneilla ja etenkin pakanallisilla kansoilla, että toinen ihminen taisi ottaa ennen toiselta ja kääntää toiselle; mutta maailman viisaat ja oppineet, jotka ovat tutkineet luontoa ja luonnon voimia, ovat tulleet järkähtämättömästi siihen käsitykseen, että taivaan ja maan luoja luomisessa on määrännyt vakaan järjestyksen kaikille kohdille sekä elukoille että kasvuille –– niitä ei taida eikä voi kukaan ylenluonnollisilla noita- eli muilla luonnottomilla keinoilla muuttaa –– ainoastansa näkyvillä ja käsitettävillä teoilla ja töillä saadaan aikaan mitä saadaan. Se mitä kutsutaan semmoiseksi onneksi eli onnettomuudeksi, jonka syytä ei ihminen käsitä –– sitä ei taida mikään ihmisvoima eli vehkeet ylenluonnollisella tavalla siirtää V se on kaikkivaltiaan luojan johdatus, jota ei ihmiset käsitä, kuinka se kuitenkin tulee ja on aikansa parempi eli pahempi –– eli mitä se on. Ihminen on vaan kelvollinen ymmärryksellä ja opilla ja hänen tulee ajatella: ahkeruus voittaa kovanki onnen ja pyytävä saa pyyn poikiakin, ja jumalalla on ohjat, luojalla lykyn avaimet; vaan ei kateen kainalossa, pahan suovan sormen päässä. Semmoinen on se salaisuus, jonka minä tiedän. Tuossa on ne neljä kolikkoasi, ota ne takaisin.”

Tämä Kustaa Paturin teksti käy jo sinällään maanviljelysoppaasta ja hyvistä neuvoista, miten maa pitää rakentaa, miten sitä tulee hoitaa ja miten karjakin menestyy. Ei loitsuja tai taikoja, vaan arkista uurastusta oman onnen hyväksi. Sitä tarvitaan työtä enemmän kuin rahaa.

Kuva: Teoksesta Hans Vintler: Tugendspiel, vuodelta 1486.

Sukupuoli ja kansallinen identiteetti 21.10.2010

Ellen Marakowitz; Gender and National Identity in Finland, An Exploration into Women’s Political Agency.

Marakowitzin artikkeli on huomattavasti tarkoitushakuisempi kuin kaksi aiempaa. Sen tarkoituksena on tutkia (selvitellä) naisten roolia suomalaisessa politiikassa ja sitä miten naiset ovat sitoutuneet joihinkin politiikan osa-alueisiin.

Kuitenkin artikkelin luotettavuuden kyseenalaistavat useat merkittävät terminologiset erehdykset, jotka saavat lukijan epäröimään artikkelin objektiivisuutta. Esim. ensimmäisellä sivulla käytetään termiä preautonomous period, joka tietenkin oikeasti tarkoittaa Ruotsin vallan aikaan, mutta kirjottaja kuitenkin se määritellee ajaksi 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosiin. Sivulla 3 käytetään otsikossakin sujuvasti oikeata termiä preindepent Finland. Toinen merkittävä hämäävä tekijä on puhe parlamentista vuonna 1895, kun kyse on Diet-nimisestä instituutiosta eli säätyvaltiopäivistä, jonka voisi määritellä tarvittaessa esim. Diet of Finland, Riksdag of the Estates tai Parliament of Estates. Näitä mokia riittää!

Mitä tulee käsitteisiin ”domestication of the State” ja ”nurturehood”, niin kyseessä on lähinnä artikkelin kirjoittajan luomat termit. Ensimmäinen tarkoittanee valtion / yhteiskunnan privatisoitumista kotitalouksien ympärillä toimivaksi. Toinen termi tarkoittaa suomalaisuuden määrittyvän lähinnä hoivayhteiskunnan kautta. Mielestäni molemmat termit kuvaavat suomalaista yhteiskuntaa vasta toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa.

Mitä tulee tutkijan kohderyhmien valintaan, niin se on vähintäänkin omituinen. Miten voidaan erittäin pienen yläluokan naisten muodostaman Naisliitto Unionin todeta olleen 1800-luvun lopun keskeinen osa naisliikkeen kansallista toimintaa? Jossain mielessä tämän toki ymmärtää ja hyväksyy Martta-liikkeen kohdalla, mutta vasta sekin sai enemmän tuulta purjeisiinsa itsenäistymisen myötä. Mutta silloin varmaan esim. Lottajärjestö oli huomattavasti keskeisempi tasa-arvoa ylläpitävä järjestä. Ehkä tutkijan olisi pitänyt käsitellä voimakkaasti naisenemmistöistä raittiusliikettä, kuten Sulkanen on tehnyt tai sitten työväenjärjestöjen naisia, sillä ehkä siellä toteutui tasa-arvo enemmän kuin muualla koska kaikki olivat ilman yhteiskunnallisia oikeuksia enne vuoden 1906 lainsäädäntöä.

Varsinkin kun osiossa Naisliitto Unioni-osiossa tutkija toteaa organisaation olleen ainoa naisten äänioikeutta erityisesti ajaneen organisaation. Se on hyvin yksipuolinen näkemys Suomen tilanteesta, sillä esim. työväenliike ajoi kaikkien, sekä naisten että miestä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.

Irma Sulkunen ja minäni tietämättömyys 12.10.2010

Ajatuksiani, jotka herätti Irma Sulkusen artikkeli; Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus.

Artikkeli ilmoittaa lähtökohdakseen: ”että demokraattinen kansalaisuuskäsite oli sukupuolenmukaisesti kaksijakoinen ja että se vakiintui juuri järjestäytymistapahtumassa.” Nyt kuten aina ennenkin Sulkusen kirjoitukset herättävän mielessäni hämmästyksen, eli mitä hän tarkoitta vai tarkoittako hän yhtikäs mitään?

En vain ymmärrä miten kansalaisuuskäsite ei olla kaksijakoinen? Onko myös vasen- ja oikeakätinen kansalaisuuskäsite, miten on hetero- ja homo käsitykset erovat kansalaisuuskäsityksessä, vai suomenkielisen ja suomenruotsinkielisen kansalaisuuskäsitteen välillä eroa?

Sulkunen keskittää huomionsa 1800-luvun loppuvaiheisiin ja seuraavan vuosisadan alkuun, mutta hän ei kuitenkaan kovin paljolti pohdi aikaisempaa ryhmittäytymistä esim. raittiusasian ympärille. Onhan juuri raittiusasia eräs ensimmäisiä täydelliseen vapaaehtoisuuteen perustuvaa joukkoliikettä jo 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana.

Ehkä tutkijalle on helpompi meritoitua kun löytää aineistonsa helposti, sillä artikkeli sijoittuu erityisesti aikaa, jolloin tavallinen kansa eli talonpojat, työväestö ja muut pieneläjät jättivät raittiusliikkeen. Liike oli ehkä liiaksi ryhtynyt opettamaan heidän maailmankuvalleen vierasta poroporvarillista elämäntapaa ja eritoten eriarvoista naisroolia, kuten Sulkunen toki ansiokkaasti artikkelissaan tuo ilmi.

Implisiittisesti Sulkunen toteaa niin porvarillisten naisten haltuun joutuneiden tai jääneiden järjestöjen sekä maamme perinteisen naisasialiikkeen edustaneen sanoja yhteiskunnallisia arvoja ja päämääriä. Ehkä tutkimuksessa olisi pitänyt syventyä kaksijakoisen kansalaisuuden sijaan siihen yhtenäiseen kansalaisuuteen, jota ehkä edustivat maalaisrahvas ja varhainen työväestö, joka vain ajatteli toimeentuloa ja jätti vähemmälle teoreettisen sukupuolipohdiskelut.

Varhaiset naissukupuolen järjestöt ns. rouvainyhdistykset olivat eräs filantropisen yhteiskunnan toimintamuoto, ehkäpä fennomaniaan liittyvä, sillä itse Yrjö Koskinenkin suositteli kirjoituksissaan vaivaishoidon perustuvat ainoastaan almuihin, ei siis yhteiskunnalliseen tukeen. 

Mielenkiintoinen on kuitenkin ehkä feministitutkijana tunnetun Irma Sulkusen näkemys, jossa hän toteaa: ”Naisen varhainen taipumus erillisjärjestäytymiseen ei ollut vain angloamerikkalainen ilmiö…” Miten niin naisilla olisi taipumus erillisjärjestäytymiseen? Ja väitettä ei perustella mitenkään erityisesti, se lähes vaan todetaan.

Matti ja URHO! 11.10.2010

Matti Salonen, jota nimeä Kurjensaaren matista köyttivät aina isäni seitsemän sisarta, kun puhuivat ystävästään, julkaisi 1973 teoksen ”Syntynyt sivulliseksi. Näkyjä ja näkemyksiä 1960–1973”. Ehkä joskus nuorempana olen kirjan saattanut lukea, tai sitten en, sillä ilmestymisaikoihin opiskelin kiivaasti Brysselissä päämääränäni akateeminen glooria.

Kirja koostuu päiväkirjamuistiinpanoista, jota on tietenkin toimitettu yleisölle sopivaan ja Matin minää korostavaan asuun. Teoksessa on yksi ylitse muiden, kukaan tai mikään ei pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Kyseessä on Salosen Matin kotijumala eli Urho Kekkonen. Jopa hänen vinttikoiransa on muita tavallisia kuolevaisia merkittävämpi. 

Oikeastaan Salosen Matti tunnustaa melkoista kepulaisuutta, sillä Ahti Karjalainen tarjoaa kyydin virka-autollaan ja taas Matti on päässyt suurten seuraan, tosin Ahti joutaa tavallisten kuolevaisten joukkoon.

Urkilla on etu puolellaan, sillä Matti ja Hän ulkoilevat molemmat Seurasaaressa ja voin vain kuvitella miten Matti kuolaa mahdollista kohdata Urkki lenkillään. Jos päämiehen lenkit eivät olleet säännöllisiä, niin kuinka Salosen akan poika Hämeenlinnasta onkaan joutunut kylmässä värjöttelemään ja odottamaan.

Kirjan ehkä parasta antia on Matin analyysit sisällissodasta 1918 ja sen seurauksista, joissa hän itse koki minänsä ulkopuoliseksi. Selkeästi hän kuitenkin asettuu vastustamaan valkoista valhetta, joka terminä on siis vanhempi kuin Heikki Ylikankaan teksteistä ilmenee.

Mitä tulee Matin tyyliin, niin siitä tavasta kirjoittaa olen aina pitänyt. Vaikka päiväkirjamerkinnät ovat lyhyitä, jopa rivin tai parinkin mittaisia, niin selvästi käyt ilmi kirjoittajan kokemus hienona esseistinä. Hyvää ja hyvin kirjoitettua esseetä on aina mielenkiintoista lukea ja siksi olenkin Salosen Matin innokas lukija.

Jalava Kansakunnan miestä muokkaamssa 4.10.2010

Tehtävä oli lukea Marja Jalavan artkkeli “Kansakunnan miestä estimössä” ja kirjoittaa tiivis artikkelin esttely tutkimusingekmista ja keskeisistä väitteistä. Pituus noin 2400 merkkiä.

Artikkelin ”Kansakunnan miestä muokkaamassa” tarkoitus on tarkastella J. W. Snellmanin näkemystä miehestä ja tämän näkemysten muuntumista. Ensin on tarkasteltava mikä on se kansakunta, jota edustaa se mies, josta Snellman kirjoituksissaan käsittelee?

Kun itsensä suuriruhtinaaksi nimennyt Aleksanteri I, totesi Suomen tulleen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Ketkä suuriruhtinaskunnan asukkaat tiesivät ja oivalsivat mitä tämä tarkoitti? Kyse oli hyvin pienestä joukosta. Suomi oli 1800-luvulla sääty-yhteiskunta ja samalla se oli myös luokkayhteiskunta, sillä jokaisen säädyn sisällä oli voimakkaat ja ylipääsemättömät luokkarajat. Mitä yhtenäistä mies-, nais- tai perhekuvaa saattoivat edustaan ministerivaltiosihteeri ja kreivi Armfelt ja vaimoinensa sekä renki tai loinen piikavaimoineen jossain pikkukylästä? Todennäköisesti heillä ei ollut mitään yhteistä, sillä harvoin tavallinen kansa edes tiedosti suomalaisuutensa, he olivat identiteetiltään hämäläisiä, savolaisia jne.

Lähtökohtana on miehisyyden näyttäytyminen problemaattisena niin S:lle kuin muille saman aikakauden ja yhteiskunnan yläluokkaisille jäsenille. Tuolloin sukupuolten eroa pidettiin valtasuhteena, jossa nainen oli kaikilla elämänalueilla miehen alainen. Tämä oli lähtökohtana koko yhteiskunta-analyysille. Päämääränä ei ollut naisen vapauttaminen, vaan naimattomien naisten saaminen työelämän palvelukseen.

Ajatus miehestä perheen yksinomaisena elättäjänä ja vaimosta äidillisenä kodin hengettärenä ei suinkaan ollut 1800-luvun alun perinteinen käsitys, vaan kyse oli uudesta perhemallista. S. edusti tyylipuhtaasti komplementaarista kahden sukupuolen mallia, tämä rakentui lukuisista miehen ja naisen välistä eroja korostavista vastakohtapareista. ”Kansalaisyhteiskunta” ja valtio olivat pelkästään miehisiä elämänalueita ja asennoitumistapoja.

S. jakoi miespuolisten aikalaistensa pelon, että saavutettua sivistystasoa seuraisi barbaria, jos naiset hylkäisivät paikkansa kotona ja naiselliset heikkoudet puolestaan tarttuisivat miehiin. Olisi parempi, ettei mies mestaroisi perhe-elämäänsä liikaa, vaan antoi vaimon tunteen ohjaamana päättää, mitä miehen teroita sovellettiin lastenkasvatuksessa käytäntöön.

Nuoruutta S. tarkasteli ylempien yhteiskuntaluokkien nuorten miesten näkökulmasta. Nuoren miehen edellytyksenä oli erottautuminen naisista ja lapsista sekä irrottautuminen passiivisesta riippuvuudesta, emotionaalisesta impulsiivisuudesta ja välittömästä nautinnonhalusta, jotka leimasivat naisille, lapsille ja sivistymättömille kansanosille luonteenomaisia olemisen ja kokemisen tapoja.

S:n. koko ajattelua leimasi sukupuolittuneisuus ja myöhemmin se esiintyi hyvin konservatiivisena ajatteluna.

De Tavastia 25.4.2010

Professori Jaakko Suolahti julkaisi artikkelin ”Ensimmäinen yleisesitys Hämeen maakunnasta” vuonna 1954 Eero Heinämäen ja Pekka Suvannon toimittamassa teoksessa Kaikuja Hämeestä XI, jonka julkaisijana toimi Hämäläis-osakunta.

Artikkelissa käsitellään Kirkkonummen kirkkoherana elämäntyänsä tehneet Turun Akatemian oppilaan Christianus Limnellin kanditaatti- ja maisterinväitöskirjaa De Tavastia. Se valmistui keväällä 1748 ja hän puolusti sen ensimmäistä saa pro exercitio-näytteenä 20. helmikuuta 1748 ja toista osaa pro gadu-näytteenä 19. heinäkuuta samana vuonna, saadakseen maisterin arvon.

Oma työni kannalta tämä De Tavastia-teos kuuluu eittämättä kohtaan tarinaa Hämeestä, sen ihmisistä ja asioista, mutta toki siitä saadaan esille myös joitakin faktoja kohtaan Janakkala, sillä Suolahden mukaan Limnell opiskeluaikoinaan toimi kotiopettajana todennäköisesti joissakin Janakkalan kartanoissa. Perusteena tälle näkemykselleen Suolahti esittää muita paremmat kirjoittajan tiedot pitäjän asioista ja tapahtumista sekä olemisista. Toisaalta mahdollista olisi myös Limnellin toiminta kotiopettajana pappilassa.

Tietenkin näkemys Hämeen esiintyminen historiallisissa dokumenteissa on kiinnostava ja antaa artikkelille oivan alun. Suolahti on tässäkin kohtaa hyvin uskollinen oppiaineensa hyville perinteille. Suolahtihan on tunnettu artikkeleiden kirjoittajana ja nämä artikkelit käsittelivät mitä moninaisimpia seikkoja koko elämän kirjossa.

Jaakko Suolahden mukaan:

Kaikkein perusteellisinta työtä on Janakkalan kuvaus, koska Limnell oli ilmeisesti viettänyt siellä jonkin aikaa. Hän kertoo Kernaalanjärven harvinaisista säkäistä, Laurentiukselle pyhitetystä lähteestä ja sen ympärillä vietetyistä pakanallisista menoista ja tietysti Hakoisten linnavuoresta ja kartanosta.

Valitettavaa tavallaan on kirjan jääminen keskeneräiseksi. Siihen on tietty moninaisia syitä, ja yksi niitä on tutkimusmenetelmän osittainen epäonnistuminen. Limnell lähetti kyselyn kaikille Hämeen kirkkoherroille, mutta ei saanut vastauksia kaikista pitäjistä, saati että vastaukset olisivat olleet edes tyydyttävää tasoa. Tästä syystä Janakkalan, jonka Limnell siis jo entuudestaan tunsi, osuus korostuu muiden pitäjien rinnalla.

Pitää etsiä myös Jaakko Suolahden vuonna 1958 julkaisema teos De Tavastia, jossa Suolahti kääntää se selityksin varustaa ao. väitöskirjat. Tämän teoksen on kustantanut Tampereen historiallisen seura ja se on seuran omia julkaisuja, ISSN 0358-0369. Valitettavasti sitä ei löydy Hämeenlinnan ja ympäristön kirjastoista. On muuten melko uskomaton tapaus kun maakunnan teoksia ei ole tallennettu kirjastoon ei edes Hämeenlinnan kaupunginkirjastoon.

Miten hieno järjestelmä tuo Internet onkaan! Dorian sivuistoilta löytyivat molemmat Limnellin teokset PDF-muotoisina. Latinaksi tietty ja ilman kommentaareja. Siis Jaakko Suolahden työstömistä vailla olevina. Mutta kuitenkin ne ovat netissä ja käytettävissä. HIENOA!

Dekkari prosessista 1.4.2010

Vuonna 1951 ilmestyi ensimmäisen kerran dekkari Ajan tytär, jonka kirjoittajaksi on merkitty Josephine Tey. Nimi oli pseudonyymi ja sen taakse kätkeytyy tunnettu kirjailija Elizabeth Mackintosh (25. kesäkuuta 1896 – 13. helmikuuta 1952), joka on erityisen tunnettu mysteeriromaaneistaan. 

Kuitenkin juuri tämä teos käy historiantutkimuksen oppaasta mitä suurimmassa määrin. Tämä oli myös kirjailijan viimeisin teos, joka julkaistiin vain vähän ennen hänen kuolemaansa. Sen keskeinen sisältö on Englannin kuninkaan Rikhard III maineen puhdistaminen. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta kun luen tämän kirjan.

Helpointa on tutustua teokseen englanninkieliseen Wikipediaan kirjoitetussa artikkelissa: http://en.wikipedia.org/wiki/The_Daughter_of_Time

Kuitenkin muutama yleishuomio tutkimusprosessista, johon johdatukseen kirja on oivallinen opas. Jatkuvasti kirjan päähenkilö, loukkaantumisesta sairaalassa toipuva Scotland Yardin etsivä törmää asian puitteissa huhuihin ja niiden kertautumiseen ajan myötä. Eräs tehtävä onkin löytää näiden Tony Bandyksi kutsuttujen väärien tietojen alkuperä. Nehän ovat tietenkin tietoisesti ja täysin tarkoituksella synnytettyjä vääriä tietoja, mutta ovat muodostuneet yleisiksi käsityksiksi, joita ei mikään eikä kukaan voi juurikaan horjuttaa.

Toinen keskeinen tekijä on löytää kyseisen historiallisen ajankohdan synnyttämät aikalaismuistiinmerkinnät. Yllättäen prosesissa tietenkin tulee vastaiskuja ja pettymyksiä, mutta uutteruus palkitaan Ajan tyttäressä, kuin ehkä usein voi käydä myös oikeassa elämässä.

Juuri nämä kaksi periaatetta pitäisi olla keskeisiä kaikessa historiantutkimuksessa jotta tutkimus olisi luotettavaa ja asiallista.

Se onnistui!

Juha Siltala ja hänen massiivinen tiiliskiviteoksensa Valkoisen äidin pojat, tuli luettua sittenkin. Koville otti ja ensimmäisellä kerralla jopa luovutin. 

Niin ensimmäinen lukukerta päättyi jo kymmenen sivun kohdalla, eli en päässyt edes johdannon puoliväliin saakka. Lopulta kuitenkin sisuunnuin ja lukeminen siis onnistui. Jaksoin lukea jopa koko johdannon, siis sen kaikki 28 sivua. Mielenkiintoisesti pari viimeistä sivua olivat todella kielenkiintoisia ja innostivat minua kahlaamaan koko teoksen. Mutta lopulta luin myös koko kirjan - hyvä minä!

Ongelman lukemisessa muodosti Siltalan käyttämä kieli. En aluksi edes ymmärtänyt sitä häne kieltäään, vaikka sanat olivat tuttuja ja käsityskykyni rajoissa. Hän jotenkin hienostelee ja briljeeraa kielellä ja ihan turhaan, sillä oikeastaan johdannon kaksi viimeistä sivua ovat se oleellinen osa koko johdannosta. En tiedä mikä on Siltalalla syynä monimutkaisiin lauserakeneisiinsa ja vaikeatajuiseen tekstiin yleensä.

Tietenkin minullakin on omat rajoitukseni ja ne eivät suinkaan ole vähäiset. Jos vertaan Siltalaa ja Varesta tekstintekijöinä, niin heissä on eroa kuin yössä ja päivässä. Vares on mielettömästi helpompi lukea ja hahmottaa, vaikka asia on yhtä tiukkaa ja painavaa. Siltalan teksti on osittain ilmeisesti lukukelvotonta tai sitten minä en vaan ymmärtänyt lukemaani.

Pitää toki myöntää, että Siltalan teos antoi kuitenkin paljon se opetti minua merkittävällä tavalla tiedostamaan tukimuskohdettani. Tästä on osoitiuksenä kirjan marginaalaihin tehdyt merkinnät. Ensiimäinen merkitä on sivulta 27, eli lähes johdannon lopusta, jossa Siltala toteaa:

Tutkimustehtävänä on ollut selvittää yksityisen ja yleisen suhde kansallisilla herättäjillä ja valistajilla, psyykkisen tasapainon ja isänmaallisten reformiensisäinen suhde. Supistamalla havointoskaalaa tietyntyyppisiin tilanteisiin on mikrointeraktiosta saatu esiin makrarakenteita.

Eli tuossa on oikeastaan koko yli 700 sivun ajatus hienosti kiteytettynä. Kun tuota toteamusta käytti lukemisen osviittanan, niin se jopa onnistui.

Kiitos muuten Vesalle yllytyksestä lukea tämä kirja.

Kusti on polkenut 14.3.2010

Parin viimeisen viikon aikana on Posti tuonut eräitä kirjahankintojani. Tietysti uskottelen itselleni ja Pomolle, että ne ovat tuiki tarpeellisia Kustaa Paturi – projektin etenemiselle. Tietenkin ne sitä ovat, vaikka toisaalta voisi menne kirjastoon noin 60 kilometrin edestakaisen matkan ja saada ne käyttöönsä. Kuitenkin olen hyvin tyytyväinen kun olen saanut ne itselleni, siis nuo kirjat.

Ensimmäisenä tuli matkalaukullinen eli yli 15 kiloa kirjoja. Kyseessä on usean eri kirjoittajan yhdeksän niteinen suurteos Hämeen Historia. Siinä varsinkin osissa III:1 ja III:2 käsitellään Kustaan Paturin aikaa. Mielenkiintoisesti juuri hänen kuolemansa aikoihin yleensä sijoitetaan taitoskohta historiankirjoituksessa. Eli Kustaa meni manan majoille juuri kun yhteiskunta oli kypsä muuttumaan. Toisaalta ehkäpä hän ei olisi enää kestänyt ja ollut innolla mukana tuossa uudessa muutoksessa.

Lisäksi Kusti toi kotiin kaksi kirjaan Suomen ensimmäisestä liikepankista, sen historiasta. Varhaisempi on G. Grotenfeltin kirja Suomen Yhdys-Pankki 1862—1912. Teos on julkaistu vuonna 1912. Toinen saamani teos oli Hugo E. Pippingin kirjoittaman Sata vuotta pankkitoimintaa, Suomen Yhdys-Pankki 1862–1919, Pohjoismaiden Osakepankki kauppaa ja teollisuutta varten 1872—1919, Pohjoismaiden Yhdyspankki 1019–1962. Teos on painettu vuonna 1962.

Tietenkin molemmissa teoksissa kiinnostaa Kustaa Paturin rooli pankin perustamisessa ja sen varhaisvaiheissa. Jotain sieltä toki selvisi, mutta ei mitenkään täydellisesti. Paturi mainitaan, mutta lisätiedot pitää kaivaa esiin arkistojen kätköistä ja alkuperäisistä asiakirjoista. Onneksi niihin oli joitakin viitteitä, vaikka molemmat kirjat ovat tosi heikolla noottiaparaatilla varustettuja.

Nyt kuitenkin Kusti saa aikaiseksi kaipuun Mikkeliin. Sillä siellä on Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto (EKLA). Tosin nettisivuilta ei löytynyt mainitaan Suomen-Yhdyspankin arkistosta, joten se lienee vielä pankin omassa hallinnassa, tai siis nykyisen Merita-pankin hallinnassa. Kuitenkin sivuilta löytyi Janakkalan Säästöpankin arkistoa ja vuosilukujen perusteella sinne on tallennettu kaikki se materiaali, jota ehti syntyä Kustaa Paturin elinaikana. Olihan hän myös perustamassa tätä paikallista säästöpankkia.

Kahdesta teoksesta löytyi myös mielenkiintoinen lisätieto, sillä Grotenfelt toteaa sivulla 41 olevassa taulukossa, että Hakoisten kartanon omistaja, vapaaherra Hans Gustaf Boije af Gennäs oli kerännyt Hämeenlinnan seudun asiamiehenä 136 yksityisen tai/ja yhteisön sitoutumisen pankin osakepääoman merkitsemiseen. Tämä tarkoitti melkoista osaa pankin pääomasta eli 2,282,000 markkaa. Lisäksi tämä johti pankin sivukonttorin perustamiseen Hämeenlinnaan, sillä perustamisen ehtona ollut kahden miljoonan markan määräraja ylittyi. Jopa Tampereelta saatiin juuri kaksi miljoona täyteen, vaan ei enempää.

Tämä Boijen aktiivisuus selittää varmaan omalta osaltaan myös Kustaa Paturin mukanaolon. Olivat he mitä suurimmalla todennäköisyydellä ystävät keskenään. Joskin tästä koitui Paturille myös suurta harmia hänen pyrkimisessään valtiopäivämieheksi. 

Lisäksi tämä H. G. Boijen osuus alueelliseen elämänmenoon osallistumisessa on niin mielenkiintoinen, että sitä pitää tutkia enemmän kun Paturi – projekti on saatu valmiiksi. Kun toisaalta kumpainenkin on sukulaiseni, niin sekin myös motivoi kirjoittamaan ja tutkimaan.

Helmi Krohn 28.2.2010

Miten merkillisesti ns. suurten poliittisten jättilaisten kuvaaja Vesa Vares onkaan onnistunut kuvaamaan erään suurmieskohteensa, E.N. Setälän, ensimmäisen vaimon, Helmi Krohnin, kasvua aikuiseksi ja kypsaäksi naiseksi ja eritoten hänen itsenäistymistään toimivaksi ja luovaksi persoonaksi.

Teoksessaan Helmi Krohn 1871-1913. Naisen valvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu Vares tekee enemmän kuin useat tai jopa lähes kaikki ns. feministihistorioitsija pystyvät yleensä tekemään. Runsaaseen kirjeenvaihtoon tukeutuen hän oivallisesti esittää Helmin herkimpiä tunteita ja antaa lukijalla selkeän kuvan suunnattomasta taistelusta kohteesta oman minänsä kanssa. Toki yhteiskunta, sen toiminnot ja kannanotot ovat myös mukana tuossa taistelussa, mutta se lienee ollut Helmin kohdalla se helpon osio elämässä.

Mielenkiintoisesti Vares luo teokseen vertailua ottamalla kirjaansa vertailuhenkilön, joka ei suinkaan ole Helmin sisarpuoli Aino Kallas tai hyvä ystävätär Maila Talvio. Kyseessä on Väinö Linnan romaanisarjan Täällä Pohjantähden alla ruustinna Ellen Salpakari. Lopputulemakseen tekijä kuitenkin toteaa, että hivenen on yhtymäköhtiä sekä Helmin että Ellenin välillä, mutta erot ovat enemmän kuin suuret. Varsinkin kun on kyse tapahtumien ja elämisen kulun perusteella tehdyistä yksilöllisistä johtopäätöksistä. Mielenkiintoinen on tehty ratkaisu kuljettaa kahta henkilöä, joista toinen on fiktiivinen hahmo, kirjan alkuvaiheissa ja palata samaan asetelmaan teoksen loppupuolella.

Kuten tekijä itsekin toteaa, niin tarkoitus ei ole ollut laatia Helmi Krohnin elämäkertaa, vaan tarkastella pientä siivua hänen pitkästä elämästää. Tuo siivu päättyy avioeroon kansakunnan kaapin päälle nostetusta Setälästä, jolle tiede ja poliittinen ura olivat tärkeitä ja sivuuttivat vaimon luonnolliset tarpeet henkiseen kehitykseen, arvostukseen ja itsensä kehittämiseen.

Vuosi 1913 on hyvin taidokkaasti valittu teoksen päättymisvuosi, sillä silloin Helmi alkoi uuden elämänvaiheensa muuttuneena ihmisenä. Hän ei enää tuntenut velvollisuusetiikan mukaista syyllisyyttä kaikkeenmahdolliseen, vaan ryhtyi itsenäiseksi ihmiseksi ja loi kokonaan uuden ja itsellisen elämän.

Päivitetty dispositioni 23.2.2010

1) Johdanto
2) Maa ja mantu
a) Häme
b) Hämäläiset
c) Janakkala
d) Turenki
3) Kustaa Paturi
a) Suku
b) Lapsuus
c) Aikuisuus
d) Kuolema
4) Sivistys
a) Runoilija
b) Kansakoulumies
c) Harras kristitty
5) Vaivaishoito
a) Historiaa
b) Toiminta vaivaishoidon parissa
c) Kiista Yrjö Koskisen kanssa
d) Toiminnan mies
6) Maanviljely
a) Kahden tilan isäntä
b) Järjestötyö
c) Käytännön maanviljelijä
d) Uudistuksia ja parannuksia
7) Yhteiskunta
a) Julkinen toiminta
b) Kauppa ja teollisuus
c) Kunnallishallinto
8 ) Yhteenveto
a) Kenen joukoissa seisoi
b) Kenen lippu kantoi
9) Lähteet
10) Liitteet
11) Resumée en française

Tämän disposition esitin 10. helmikuutta 2010 kokoontuneessa Poliittisen historian jatkokoulutusseminaarissa Turussa.